Arkisto kategorialle ‘huumori’

Bisnesguru! Haluaisitko tehdä väitöskirjan, mutta et ole oikein selvillä aiheesta, sen rajauksesta tai lähestymistavasta? Ei hätää. Juuri tähän tarkoitukseen Tohtorilletoita.com on kehittänyt johtamisen alalle soveltuvan yksinkertaisen Väitöskoneen.

Valitse vain yksi termi vähintään kolmesta eri laatikosta ja olet valmis.

HUOM! Kohdan 1 ”___johtaminen” tarkoittaa, että voit täydentää ilmiötä haluamallasi johtamisen suuntauksella. Tällaisia voivat olla esimerkiksi alaviitejohtaminen, avantojohtaminen, chippendale-johtaminen, esteratajohtaminen, etäjohtaminen, hipsterijohtaminen, homosaatiojohtaminen, kahvikutsujohtaminen, ketoosijohtaminen, kuusikulmiojohtaminen, maisemajohtaminen, meditaatiojohtaminen, neilikkajohtaminen, orjuus, spagettijohtaminen ja vintage-johtaminen.

academia-1293362_640

Tutustu seuraavaksi Väitöskoneen avulla luotuihin väitösaiheisiin. Tyytyväiset käyttäjämme suosittelevat!

  • Toimintatutkimus digitalisaation vaikutuksista ylimpää johtoa kohtaan koettuun luottamukseen
  • Toimintatutkimus viestinnän ja markkinoinnin mediallistumisen vaikutuksista
  • Tapaustutkimus nais- ja miesyrittäjien motivaatiosta osallistua tapaustutkimukseen
  • Tulevaisuudentutkimus vintage-johtamisen empatiaa lisäävistä käytännöistä luovilla aloilla

 

Suosittelemme nopeaa tarttumista toimeen, sillä jo parin vuoden kuluttua nämä termit voivat olla vanhentuneita.

Tohtorilletoita.com tarjoaa Sinulle myös muuta tukimateriaalia:

Palaan pienen tauon jälkeen kielen ja viestinnän teemoihin. Aihe kiinnostaa: kuten blogini kuvauksessakin mainitaan, omaan ’savolais-englantilaisen huumorintajun ja elinikäisen viehtymyksen verbaliikkaan’. Ja tuleepa tässä samalla täyteen ensimmäinen vuosi Mikkelin ammattikorkeakoulussa, tulevassa Xamkissa!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Ulla Onkamo ruoti kolumnissaan uuden Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun lyhennettä Xamkia.

Lyhenne on sekä haastava että oivaltava. Se voi viitata salattuun tai sopimattomaan, tai jopa ex-ammattikorkeakouluun. Jälkimmäistä en pidä lapsuksena, vaan pikemminkin visionäärisenä: tuskinpa kukaan nykyistä koulutuspolitiikkaa seurannut uskoo, että meillä on enää kymmenen vuoden päästä yhtä pirstaloitunut ja kahtiajakautunut korkeakoulukenttä, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut kilvan nokittelevat, kopioivat ja yrittävät samanaikaisesti erottua toisistaan kisaten samoista määrärahoista. Kenties oppiminen vielä pääsee takaisin tekemisen päämääräksi.

Helpompaa on yhdistää opinahjoja ja tarjota niiden suojissa useita eri suuntautumisvaihtoehtoja käytännön työstä tieteelliseen koulutukseen. Vuoden 2017 alussa syntyvä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulukin muuttunee tulevaisuudessa kaakkoisen Suomen yliopistokeskittymäksi, kunhan vielä eteläkarjalaiset naapurit saadaan mukaan.

Mutta palatakseni Kotukseen. Kyllä, tarvitsemme hyvää kieltä ja kielenhuoltoa. Kyllä, hallintolaki velvoittaa asialliseen, selkeään ja ymmärrettävään kielenkäyttöön. Villakoiran ydin ei kuitenkaan ole Xamk, joka on kontekstista ja tulkitsijasta riippuen hyvä tai huono lyhenne. Olennaista on isompi kuva:

Julkisten palveluiden nimien ensisijainen tehtävä ei ole myydä, brändätä tai hauskuuttaa, vaan kertoa kansalaisille olennaista kohteensa toiminnasta suomeksi ja tarvittaessa myös ruotsiksi.

Onko toiminta siis hallintolain kanssa ristiriidassa silloin, kun se pyrkii lähentämään julkisen palvelun laitoksia normaaliin ihmisyyteen, eli ammentaa huumorista, luovuudesta ja leikillisyydestä loukkaamatta ketään?

Jos näin on, olemme pahassa liemessä.

control-427510_1280

Vaarantuuko korkeakoulujen tarjoaman palvelun laatu, jos ne brändäävät itseään tai tekevät totutusta kaavasta poikkeavia viestinnällisiä ratkaisuja? Tätä on vaikea uskoa. Ennemminkin tulisi mieleen, että näkyvimmät toimijat houkuttelevat myös maailmaa muuttavaa opiskelija-ainesta.

Harmaata väriä saa edelleen käyttää, mutta ei ole pakko.

Vararehtori Mirja Toikan mukaan korkeakoulujen on uskallettava uudistaa toimintatapojaan. X tunnuksena kertoo muutoksesta ja rohkeudesta kohdata myös uusia ja tuntemattomia asioita.

Nähtävästi tarvitsemme kaikkiin julkisiin laitoksiin kiintiöteekkarit. Se voisi edistää rakentavan huumorin ja hauskuuttamisen asiaa. Tätä tulee tukea, ei tukahduttaa, kuten linkin takaa voi havaita.

Lyhenteistä puheen ollen: vuosia sitten kaverini eksä (x, kromosomeiltaan xy), teekkaripa hyvinkin, ideoi ns. tiskin alta entiselle opinahjolleni LUT:lle mainion markkinointinimen. Siinä oli peruslyhenteen jälkeen huomioitu myös kaupallinen painotus (CA, Commercial Applications). Uusi slogan – tai siis jaloja yhteisiä päämääriä kohti ohjaava tunnuslause – olisi tietenkin ollut ”Yliopisto, johon kaikki pääsevät sisään”. (Esimerkin tarkoitus ei ollut vaatia yliopistoille alatyylisiä nimiä, vaan havainnollistaa, millaisia ihmisten jutunaiheet ja ajatuskulut tuppaavat arjessa olemaan.)

Muutos alkaa kyseenalaistamisesta. Samaan aikaan kun yritykset rohkaistuvat rikkomaan rajoja ja irrottautumaan yksisuuntaisen tiedottavan viestinnän ja vanhan ajan manageerauksen malleista, julkisilla toimijoilla ei ilmeisesti ole lainkaan lupaa muuttua. Kuilua näiden kahden välillä ei saa päästää enää levenemään.

Syitä on monia. Puutun tässä vain yhteen: olen kohdannut työurani aikana aivan liian monta virkamiestä ja asiantuntijaa, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan murehtivat sitä, ettei kukaan arvosta heidän työtään. Tarkemmin analysoituna syyksi paljastuu joko se, ettei kukaan tiedä siitä mitään, tai se, ettei kukaan ole vielä osannut viestiä siitä tarpeeksi kiinnostavasti.

Kuitenkin tätä samaa henkilöstöä kannustetaan työntekijälähettilyyteen ja muihin avoimuuden aikakauden ilmiöihin. Omissakin koulutuksissani rohkaisen toimimaan somessa somen ehdoilla – hyvien esimerkkien kautta. Ei-verkottuneen maailman käytäntöjen siirtäminen verkkoon on ajanhukkaa!

Moni ahdistuu moisista vaatimuksista. Ihmiset jäävät puun ja kuoren väliin: heidän pitäisi kertoa työstään kansantajuisesti, ’värikkäästi’ ja ’innostavasti’ sosiaalisessa mediassa, vaikka työpaikka olisi Sosiaali- ja terveydenhuollon alan viranomaisaloiteneuvonnan nimittämisten ennakointitoimikunnassa, jota ei tietenkään saa lyhentää ’SOTEAVANNE’, koska se on sopimatonta.

Ihmisyyden korostaminen ei ole pelkkä tämän hetken trendi. Se on xyz-sukupolvia yhdistävä kokemus – ja vaatimus myös heille, jotka julkisia palveluja tuottavat.

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Huumori kuuluu jokaiseen päivään ja perjantaisin sitä on korostetun paljon liikkeellä. Marko Suomi twiittasi Redditin ’Try not to laugh during this video’ -koosteen ja Maria Rajakallio laittoi jakoon Somebingon. Alkuviikon cmadfi-chatissa Anne Rongas ja Johanna Janhonen muistuttivat yhteisömanagereita huumorin viljelyn tärkeydestä – ja vaikeudesta.

Huumori on kaiken sosiaalisen kanssakäymisen perusominaisuus, mutta ei silti mikään itsestäänselvyys. Se edellyttää mielikuvitusta, persoonaa, pelisilmää, tilannetajua, jaettuja merkityksiä ja taitavaa viestintää.

Työelämän ja johtamisen näkökulmasta huumori on kaukana tyhjänpäiväisestä leikittelystä: niin merkittävä on sen vaikutus yhteisöjen hyvinvointiin, hyvään johtajuuteen, luovuuteen, tuottavuuteen ja oppimiseen.

Twitteristä on vaivihkaa tullut minulle tärkein sosiaalisen median palvelu. Moni kysyy, miksi vietän siellä niin paljon aikaa ja mitä hyötyä siitä oikeasti on. Vastaus tulee kuin auto-replyllä apteekin hyllyltä: saan sen kautta nopeimmin ammattialani tuoreen tiedon, luon verkostoja, löydän vertaistukea ja uusia asiakkaita ja kumppaneita. Mutta näin sanomalla saatan tosiasiassa valehdella sekä kysyjälle että itselleni. Käyttö romahtaisi välittömästi puoleen, ellei hauskanpito ja verbaali-iloittelu (joka on päässyt jopa harrastukseksi cv:heni) olisi niin olennainen osa Twitterin kulttuuria.

Koska huumori on niitä inhimillisen elämän saarekkeita, joita on parempi elää todeksi kuin analysoida puhki, feedini Vuoden Parhaat puhukoot puolestaan. Ja koska meillä on tutkitusti taipumus verkostoitua samanhenkisten ihmisten kanssa, nämä saattavat naurattaa myös muit Hauskaa viikonloppua!

No hyvä on, lopuksi pakollinen kissa (ei -video).

Osuvat blogipostaukset saavat usein tarttumaan omaankin näppäimistöön. Niin myös tänään. Markus Neuvonen kirjoitti taannoin Puhujakoulu -blogissa siitä, kuinka asiantuntijoiden kannattaisi ottaa oppia stand-up -koomikoilta – ennen kaikkea huomioimalla yleisönsä. Juttu kannattaa lukea huolella!

 

P1070133

Tehokasta tiedeviestintää (ISPIM 2013)

Mitä nyt taas, lisää esiintymisvinkkejä?! Kokeneille asiantuntijoille? Kyllä vain. Vaikka viestintätaitojen tärkeydestä kirjoitettaisiin hyllymetreittäin ja toisen ihmisen huomioimisesta paasattaisiin tuomiopäivään asti, työsarkaa riittää. Jos asia olisi jo sisäistetty, meillä ei olisi nurkkaan piiloutuvia puhujia, menomatkalla hätäisesti copypastettuja esitysmateriaaleja, täyteen ahdettuja ppt-settejä ja nukahtelevaa yleisöä. Eikä haaste koske vain tiedeväkeä tai muita puhujanpöntöissä piipahtelevia asiantuntijoita, vaan kaikkea työelämää: viestintäosaaminen on lukuisia eri ammattialoja yhdistävä metataito. Tarvitsemme uskottavaa ja vakuuttavaa viestintää joka hetki.

Yliopisto- ja tutkimusväen kohdalla lisähaastetta tuo se, että tämä asiantuntijaryhmä myös vastaa tulevaisuuden asiantuntijoiden kouluttamisesta. Voiko sellaista opettaa, mitä ei itse vielä osaa? Liian usein erilaisten seminaarien ja tiedekonferenssien sisältö on juuri tätä:

Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta.

 

Huomio tieteen ”pakkorituaaleista” on myös erinomaisen kohdallaan. Mihin tarvitsemme luokattomia esitelmiä? Kaikki merkityksellinen toiminta tapahtuu vasta päivällisen aikana tai sen jälkeen. Olen osallistunut vain viiteentoista tiedekonferenssiin, mutta allekirjoitan havainnon täysin. Huonosti valmistellut esitykset, yleisökontaktin laiminlyöminen ja yhteisen kielen puuttuminen yleensä aikaansaa pakenemisen konferenssipaikalta jo ensimmäisen session jälkeen.

 

Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.

 

Perimmäisenä syynä ongelmaan lienee viestinnän aliarvioiminen. Koulutettua asiantuntijaa ei kouluteta pitämään esiintymistä yhtä tärkeänä taitona kuin omaa kapeampaa erikoisosaamista. Latelemme metodologisia liturgioita, vaikka pitäisi kertoa, miksi jotain tehtiin ja mitä arvoa sillä on juuri tälle yleisölle. Vaikka viestintä levittäytyy kaikkialle, osa korkeakoulutetuista saattaa jopa ajatella kuten eräs 2010-luvun(!) opiskelijamme kurssilla: viestintä on jotain, jonka sihteeri hoitaa.

En kirjoita näitä huomioita stand-up- tasoisena viestinnän ammattilaisena – päinvastoin. Esiintymistaidoiltani olen korkeintaan keskitasoa, mutta uteliaana oppijana eturintamassa. Verkkomaailman yhteisöjen tutkimus ja opetuskokemukset ovat hiljalleen imaisseet mukaan viestinnän maailmaan: siihen ei yksinkertaisesti voi kyllästyä! On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka rohkeus kasvaa tehdessä ja ruokahalu syödessä. Opiskeluvuosien esiintymispelkoisesta ujostelijasta on tullut pala kerrallaan rentoutuneempi puhuja, joka innostuu jo etukäteen mahdollisuudesta kertoa jotain muille, saada palautetta ja herättää keskustelua. Ja uskaltaa jopa käyttää sitä tärkeimmäksi tiedettyä apukeinoa, huumoria.

 

Katleenan Ei oo totta -vinkkipankki esiintymiseen käy iltalukemiseksi kenelle tahansa tietotyötä tekevälle. Markus Neuvosen neuvot asiantuntijapuhujalle voisi tiivistää seuraavasti:

  1. Arvosta itse esiintymistilannetta.
  2. Muista, että koko olemuksesi viestii, ei vain sanat.
  3. Puhu yleisölle, älä itsellesi.
  4. Mieti, kuinka saat yleisön ymmärtämään pääasian.

 

Tiedeviestintää työssään tarvitseville suosittelen Helsingin yliopiston väen ylläpitämää Tiedeviestintä – opas tutkijalle. Näillä pääsee alkuun, eikä loppua onneksi näy. Viestinnässä vain uuden oppiminen on pysyvää!

Tutkimukseni huumorin merkityksestä online-ideoinnissa on valmistunut. Pohjustin aiemmin blogissani siitä, miksi ilo, nauru ja hauskanpito ovat tärkeitä luovuudelle ja pohdin myös sitä, miksi verkossa jäämme helposti sooloilun asteelle emmekä saavuta kollektiivisen ongelmanratkaisun potentiaalista kuin murto-osan. Tarvitsemme aikaa ja yhdessäoloa rakentaaksemme yhteisöjä – ja huumori on sosiaalisten yhteisöjen koossapitäviä voimia.

Mutta millaista on ideointia ja luovaa ongelmanratkaisua tukeva huumori silloin, kun toimitaan hajautuneesti ja ilman sosiaalisia vihjeitä? Voiko sellaista ollakaan?

Kyllä vain. Ehkä osuvin huomio, minkä aikaisemmasta tutkimuksesta (pohjautuen mm. 1600-luvulla vaikuttaneen englantilaisfilosofi Thomas Hobbesin ajatuksiin ihmisluonnosta)  löysin, oli seuraava:

Huumori on kaiken sosiaalisen kanssakäymisen perusominaisuus.

Nancy Baym (1995) päivitti aiheen tutkimustiedon Internet-keskusteluryhmien aikaan ja nyt sosiaalisen median aikakaudella mikään ei liene luontevampaa ja vaivattomampaa kuin vitsailla verkossa.

goodinbed

Kuitenkin aiheeseen on kiinnitetty luvattoman vähän huomiota; innovaatiojohtamisen saralla ei oikeastaan lainkaan. Tutkimukseni tärkein anti onkin tietoisuuden lisäämisessä. Kaikkea ei voi mahduttaa yhteen artikkeliin, mutta tunnistin kuitenkin huumorin lähteiden ohessa viisi perustyyppiä, jotka edistävät luovaa ideointia verkossa:

  1. Vitsailu. Ehdottomasti laajalle levinnein ja tunnetuin tapa. Hauskojen – siis lähettäjänsä mielestä hauskojen – vitsien, tarinoiden, kuvien, kuvamanipulaatioiden ja videoiden jakaminen. Ei välttämättä herätä vastakaikua, mutta toimii stressinpoistajana ja välikevennyksenä ohjaten ajatukset hetkeksi muualle kuin käsillä olevaan tehtävään, ja voi toisinaan katalysoida kuolemattoman idean osuessaan aivosopukoissa napakymppiin.
  2. Inhimillistäminen. Vastalääke yltiökuivakoille ja tehtäväkeskeisille ideointialustoille, joihin jokainen käyttäjä voi syöttää nimensä ja taustaorganisaationsa (tiedättehän tyypin)? Huumorihenkiset käyttäjäkuvaukset, hullunkuriset profiilikuvat ja osuvat motot tekevät asiantuntijoista(kin) helpommin lähestyttäviä ja madaltavat kynnystä osallistua. Ilmaisee muille käyttäjille sen, että ”ihmisiähän tässä vain ollaan, ei robotteja” ja ”rohkeasti vaan mukaan”.
  3. Ratkaisuhakuisuus. Nettihuumorikin voi olla tuloskeskeistä, mutta ei kvartaaliajattelumielessä. Tässä tapauksessa ideoija tai laajempi ryhmä pilailee lopputuloksen kustannuksella, esimerkiksi esittämällä täysin mahdottomalta kuulostavan idean, joka haastaa osallistujat ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta. Toisinaan huumoria säestää aggressiivisuuden rajamaille ulottuva turhautuminen: ”Hei nyt oikeasti, ettekö parempaan pysty!” Parhaimmillaan ratkaisuhakuinen huumori auttaa ideoijia puhaltamaan henkeä yhdessä tekemiseen ja inspiroi luovuutta.
  4. Keskustelu. Alkukielinen ”conversational humour” ei oikein paremminkaan käänny. Tässä huumori ammentaa itse verkkokeskustelun sisällöstä. Se karkaa nk. lapasesta samalla tavoin kuin työpaikkojen kahvihuonekeskustelut, reagointiaika vain on pidempi. Esimerkeiksi käyvät asiantuntijafoorumille ideoidut tuunatut hymiöt ja tapaus typo, jossa yhden merkin tahaton vaihdos sai koko alkuperäisen idean kääntymään päälaelleen ja innoitti hilpeän viestinvaihdon. Kuten keskustelut aina, tämä huumorin laji on spontaania ja ennustamatonta, mutta luovuuden kannalta erittäin vapauttavaa.
  5. Tarinankerronta. Tarinallinen huumori kumpuaa kahdesta lähteestä: ammatillisista stereotypioista tai online-yhteisön aiemmasta historiasta. Narratiivit ovat jaettuja artefakteja, yhteisesti hyväksyttyä ja muokattua ”esineistöä”. Ne ovat samalla erottamaton osa yhteisön sosiaalista rakennetta. Esimerkiksi IT-alan gurut saattoivat tehdä itsestään pilaa seuraavaan tapaan: ”Minulla ei ole vieläkään mitään parempaa tekemistä kuin roikkua täällä foorumilla :)” Stereotypiat ajankäytöstä naismaailmassa menestymiseen lujittavat ryhmään kuulumisen tunnetta ja kokemusta yhteisöllisyydestä. Samanlainen vaikutus on aiempien episodien, tehtävien, yhteisten miittien tai vaikkapa yhteisöstä häädetyn trollaajan edesottamusten muistelulla. Keskustelu ja tarinankerronta ovat siis kollektiivisia verkkohuumorin muotoja.

Jatkossa minua kiinnostaa oppia lisää siitä, kuinka ideoinnin ja yhteiskehityksen parissa puuhailevat yhteisömanagerit voivat katalysoida huumoria omissa yhteisöissään. Selvää on se, että emme saisi jäädä pelkän vitsailun astelle. Jopa inhimillistämisessä on vielä työsarkaa, puhumattakaan kolmesta viimemainitusta huumorin lajista.

Toinenkin johtopäätös on ilmeinen: kannattaa tunnistaa varhaisessa vaiheessa tyypit, jotka kykenevät laittamaan itsensä likoon. Perinteisten lead usereiden rinnalle tarvitaan yhteisönarreja, läpänheittäjiä ja nettiläsnäololle omistautuneita sit-down -koomikoita.

Esitän ISPIM-konferenssissa kesäkuussa tutkimukseni ”Humour – A Funny But Efficient Way of Supporting Online Innovation Activities”. Sille on selkeästi tarvetta:

  • Monia online-ideointialustoja ja jopa tiiviimpiä nettiyhteisöjä vaivaa osallistujakato tai vanhojen ajatusten kierrättäminen – pahimmillaan molemmat.
  • Huumorin tiedetään vanhastaan edistävän oppimista ja luovuutta niin yksilöiden kuin ryhmien tasolla. Silti online-innovaatiomaakarit ovat unohtaneet tämän näkökulman kokonaan, toisin kuin esimerkiksi verkkopedagogit. Heille on selvää, että ”kirjaudu tästä ja jaa ajatuksesi foorumillamme”  -tyyppinen persekapuaminen kollaboratiivisen oppimisen puuhun ei ole enää tätä päivää.

 

Monet nettiympäristöt siis hyötyisivät yhteisöllisyyden elementeistä. Näistä huumori on vain yksi, mutta tärkeä sellainen.

Mitkä sitten ovat huumorin lähteet netin innovaatioympäristöissä? Olen tunnistanut kolme valtavirtaa, joista lähteä ammentamaan iloa yhdessä tekemiseen:

  1. Olemassaolevat ammatilliset stereotypiat. Tyypillistä silloin, kun ideointi tapahtuu tietyn organisaation verkkoseinien suojassa, tai kyse on jonkin ammattiryhmän online-verkostosta: insinöörit, asianajajat, opettajat, tutkijat… Jokaisella näistä on omanlaisiaan huumorin elementtejä, jotka eivät riipu sosiaalisen kanssakäymisen tavasta ja siirtyvät varsin luontevasti verkkoon.
  2. Online-yhteisön aiempi keskustelu ja yhteiset tapahtumat. Tämä on luonnollisesti mahdollista vain silloin, kun verkossa todella keskustellaan eikä ainoastaan käydä huutelemassa pimeään. Huumoria ammennetaan muistellen esimerkiksi offline-kokoontumisia tai alkuvaiheen ”töppäilyjä”, jolloin foorumi oli kaikille uusi. (Harrastusfoorumeilla vastine tälle olisi muistella esimerkiksi palstalta häädettyjä trollaajia tai muuten vain lapasesta karanneita keskusteluja.)
  3. Jaettu tieto tuotteesta ja sen käyttäjistä. Kolmas ja viimeinen tapa on luontevin innovaatioympäristöissä, joissa ratkaistaan kertaluonteisia ongelmia tai tehtäviä, kuten joukkoistamishankkeissa usein on laita. Osallistujat saattavat tulla hyvinkin erilaisista taustoista eikä heillä välttämättä ole aiempaa – tai tulevaa – yhteistä historiaa. Silloin kun käyttäjät heittäytyvät leikinlaskuun, on kyseessä lähes poikkeuksetta jokin tuoteominaisuus, näiden vertailu kilpailijan tuotteisiin, tai tuotteen käyttäjiin liittyvä stereotypia.

 

Taustatyönä kävin läpi tusinan verran ideointiympäristöjä, mutta lopputuloksena jouduin kääntämään tutkimuksen vertailuasetelman ympäri, sillä niin harvinaista oli huumorin viljely.

Huumori on kaiken inhimillisen kanssakäymisen perusominaisuus. Miksi se siis oli perin harvinaista netti-ideoijien keskuudessa? Lause sisältää itsessään vastauksen. Ideoinnissa on vain harvoin kyse sosiaalisesta vuorovaikutuksesta.

Avoimet ideointiympäristöt keskittyvät siihen, että käyttäjät jakavat ideansa ja keskustelu on parhaimmillaankin kannustusta, ei ideoiden jatkokehittämistä: ”I totally agree”, ”Good idea!”. Viittäsataa viestiä kohti saatoin löytää yhden itseironisen ”LOL”-kommentin, jonka varsinaista sisältöä tuskin ymmärsi edes kirjoittaja itse. Yritysympäristössä tilanne voi tietenkin olla toinen, sillä osallistujat tuntevat toisensa ja tuovat offline-huumorinsa myös verkkoon, kuten edellä jo todettiin.

Onko huumorin puute sitten ongelma? Ei välttämättä, sillä se riippuu tavoitteista. Pieniä parannusideoita saa nauramattakin.

Totesin aiemmassa postauksessa, että kollektiivinen ongelmanratkaisu verkossa on hyvin harvinaista: joko toimimme hyvin yksilövetoisesti oman elämänsä pellepeloton -tyyliin tai suoritamme vain yksinkertaisia, rutiininomaisia tehtäviä. Uskallankin jo tähänastisen työn perusteella väittää, että

ilman kollektiivista huumoria nettiryhmien, -parvien ja -yhteisöjen on äärimmäisen vaikeaa edistää monimutkaisempaa ongelmanratkaisua.

 

Tällöin alistumme samaan kuin aivojen kanssa: käyttämään vain murto-osaa kapasiteetistamme. Kaiken oppimisen tulisi lähtökohtaisesti olla hauskaa, tai sisältö menee suoraan toisesta korvasta ulos. Seuraava askel on siis 1) kehittää verkkoympäristöjä vähemmän kuivakkaan suuntaan, 2) fasilitoida ihmisten välistä online-kanssakäymistäkin huumorin pilke silmäkulmassa.