Arkisto kategorialle ‘henkilöbrändi’

Viestintä – erityisesti somessa – on aiheena alituiseen pinnalla. Näin myös omissa aivopoimuissani. Juuri kun pääsin pohtimasta verkkoviestinnän luomien vaikutelmien anatomiaa, huomioni kiinnittyi tyylivalintoihin.

Otetaanpa esimerkiksi digitaalisen maailman verkostot. Seuraavassa kaksi näytettä aiheeseen liittyvistä kirjoituksista. Ne on vedetty täysin hatusta tältä istumalta eivätkä siis perustu todellisuuteen.

Internet on meidän kaikkien. Ihmiseltä ihmiselle. Human to human. Syntyy sosiaalista pääomaa. Sinäkin pidät yllä digitaalisia verkostoja. Osallistumalla. Jakamalla. Tykkäämällä. Kaiken keskiössä on luottamus. Tiedämme, että ilman luottamusta meillä ei ole mitään. Ja digitaalisessa maailmassa meillä on mahdollisuus luottaa yli ajan, paikan, tilan, tuttuuden. Tiesitkö, että omasta verkostostamme tuleva suositus on kuusi kertaa painavampi kuin mainostajan viesti?

Ja samasta teemasta hieman toisin:

Internet on verkkojen verkko. Sen mahdollistamat suhteet ovat arvokkaita resursseja. Osallistumisen ja jakamisen kautta rakennamme sosiaalista pääomaa. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu jakoi pääoman kolmeen lajiin: taloudelliseen, kulttuuriseen ja symboliseen. Sosiaalinen pääoma edustaa symbolista pääomaa. Se rakentuu verkostoista, suhteista, luottamuksesta ja jaetuista normeista. Digitaalisissa kulttuureissa luomme näitä kaikkia yli ajan ja yhteisen tilan asettamien rajojen.

  • Pierre Bourdieu: The Forms of Capital, 1986
  • James Coleman: Social Capital in Creation of Human Capital, 1988
  • Robert Putnam: Bowling Alone, 1995
  • Anita Blanchard, Tom Horan: Virtual communities and social capital, 1998

 

 

Mitä eroa? Ensimmäinen teksteistä elää omassa ylhäisessä todellisuudessaan vailla viittauksia ulkomaailmaan. Toinen taustoittaa, linkittää ja antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua ilmiöön yksittäistä kirjoitusta syvemmin. Se myös räväyttää yhdellä silmäyksellä peliin kolme sosiaalisen pääoman klassikkoa, kun taas ensin mainittu teksti joutuu tyytymään yhteen repäisevään faktaan, joka tosin ei näytä perustuvan yhtään mihinkään.

Hypertekstuaalisuus on Internetin perusominaisuus ja tietävien, osaavien verkostojen katalyytti. Ilman sitä päädymme umpioon. Toisinaan verkkokirjoittamiseen jopa evästetään ja opastetaan ikään kuin teksti olisi julkaistu paperilla.

Ensimmäisen näytteen mukainen pelkistetty tyyli sopii mainiosti vaikkapa talouslehden vierailevalle kolumnistille tai toimittajalle. Mutta emme ole kaikki kolumnisteja tai toimittajia.

Jos tavoitteesi on ammatillinen – luoda verkostoja, myydä osaamistasi ja jakaa tietoa eteenpäin – millaisen vaikutelman toiselle osapuolelle luo se, että ikään kuin esität keksineesi kaiken itse?

Jos ensin digihypetämme sitä, että kaikki tieto (sic!) on löydettävissä verkosta parilla klikkauksella, miksi edes näitä paria klikkausta ei vaivauduta tekemään ennen oman hengentuotteen saattamista maailmalle?

Niinpä. Taustatyö voi ikävällä tavalla hidastaa somehuomionhakuisuutta ja vaarantaa henkilöbrändin jokapäiväiset sisältö-överit. Linkittäminen saattaa myös kohdistaa huomion niihin asiantuntijoihin, joita kutsutaan tieteen ja tutkimuksen edustajiksi – ja joiden työn hedelmät ovat syntyneet pitkäjänteisesti aivan muuta tietä kuin pikaisesti googlaamalla.

background-1931732_640

En toki väitä, että tieteilijätkään viittauskäytäntöineen automaattisesti osaisivat osoittaa kunnian idean alkuperäiselle isälle tai äidille. Toisinaan syynä on puhtaasti tietämättömyys, toisinaan tahallinen ”unohtaminen”. Vuosikymmen sitten Suomessa julkaistiin kaksi väitöskirjaa nettiyhteisöistä ja olin suorastaan innoissani, kun sain tavata hengenheimolaiseni. Samaa ei voi sanoa niistä tilanteista, joissa kaksi saman aiheen tutkijaa ei ole edes puheväleissä keskenään. Yksilövetoinen kyynärpääkilpailu ja akateemisen jalansijan tavoittelu syö toisinaan avoimuuden, osaamisen kumuloitumisen ja yhteisen tiedonkehittelyn aamupalaksi (itse asiassa aika useinkin, jos allekirjoittaneelta kysytään).

Maailma muuttuu mikrosti: pienillä teoilla ja huomionosoituksilla. Tein tammikuussa Reworking of work -ryhmässä seuraavan ehdotuksen. Sitä voisi pitää eräänlaisena Suomi 100 -juhlavuoden uudenvuodenlupauksena.

Ei enää minä, vaan me. Aina kun jaamme jotain tietoa, kerromme aikaansaannoksistamme, ehdotamme uutta, otamme kantaa, emme omi asiaa itsellemme vaan nimeämme vähintään yhden kanssaihmisen, joka on myötävaikuttanut kyseisen tiedon, tutkimustuloksen, ehdotuksen, idean tai näkemyksen syntyyn. Tämä voi kuulostaa helpolta tai itsestään selvyydeltä, mutta ympärilleen katsoessaan huomaa, että se ei vielä toteudu.

Laitetaan siis toteutumaan!

Ja alkajaisiksi, tuoreinta bloggaustani on inspiroinut sosiaalisen pääoman ja työelämän verkostojen tutkija Minna Janhonen, joka vieläpä laittoi viestiä samalla hetkellä kun olin kirjoittamassa tätä 🙂

Viime aikoina Twitterissä on useampaan otteeseen tiedusteltu, ketkä asiantuntijat ovat vakuuttaneet kanssatwiittaajat hyvällä tekemisellä ja sisällöllä.

Jouduin toteamaan, etteivät kaikki suosikkini mitenkään mahtu twiittiin. Yritän siis mahduttaa heitä mahdollisimman monta tähän bloggaukseen. Nyt kirjoittamishetkellä on perjantai, joten ehkäpä tämä sopii myös jättikokoiseksi Follow Friday -suositukseksi!

Tarkennan aluksi, että seuraan Twitterissä lähinnä työelämän, tietojohtamisen, tieteen ja tutkimuksen, yhteisöjen ja sosiaalisen median teemoihin painottuvaa sisältöä. Tässä joukossa on monia loistavia esimerkkejä asiantuntijoista, jotka ovat läsnä somessa omana itsenään ja osallistuvat keskusteluihin muiden kanssa – eivät ainoastaan tööttää jakoon linkkejä omiin julkaisuihinsa.

Ensin määritelmät. Asiantuntemus ei tarkoita minulle roolia, joka saadaan yliopistotutkintojen tai senhetkisen tittelin kautta, vaan ansaitaan aktiivisella tekemisellä, hyvillä vuorovaikutustaidoilla ja uteliaalla asenteella oppia jatkuvasti lisää. Kansakoulun käynyt Pihtiputaan mummokin voi siis olla some-asiantuntija, jos hän jakaa kiinnostavaa ja myös muuta yhteisöä hyödyttävää sisältöä ja on innostunut aihestaan, toisin kuin ne norsunluutorniin muumioituneet änkyrätietäjät, jotka eivät omassa erinomaisuudessaan kykene osallistumaan avoimeen keskusteluun lainkaan. Jakamisessakin pitää toki muistaa optimi, ei maksimi: hurjimmat kaikkialle rönsyilevät digi-intoilijat ja oman elämänsä avaamisen hypersomemaanikot olen suosiolla hiljentänyt Twitter-virrastani, tai vähitellen luopunut heidän seuraamisestaan. Sama pätee hyvin passiivisiin käyttäjiin.

”Kaikki” tietävät jo professori Alf Rehnin, joka on Suomessa edelleen omilla Twitter-luvuillaan. Mutta hyvää tiedeväkeä on paljon: professoreista nostaisin esiin Sari Pöyhösen, Markku Niemivirran ja Jukka Mähösen. He ovat erittäin aktiivisia ja ottavat kantaa muuhunkin kuin oman erikoisalan keskusteluun. Sama pätee myös hieman myöhemmin Twitter-aktivoituneeseen Pirjo Ståhleen, joka on ottanut uuden kanavan nopeasti haltuun. LKarppi taisi joskus todeta, että ennen kuin jaat yhtäkään tiedeuutista, tarkista ensin Markku Niemivirran Twitter-tililtä kestääkö tutkimuksen toteutus päivänvaloa. Allekirjoitan neuvon.

Tutkijoista olen käyttänyt koulutuksissakin esimerkkinä Anja Terkamo-Moisiota, joka vei väitösprojektinsa suorastaan some-esimerkillisesti läpi. Eikä kuolemaan liittyvän tutkimustiedon esillä pitäminen suinkaan kuollut väitöshetkeen, vaan jatkuu edelleen. Toinen klassikkoesimerkki on Tuomas Aivelo. Niin ikään tutkijataustainen Pauli Komonen ei välttämättä ole Twitterin aktiivisimpia, mutta silloin kun hän linkittää jotain, tiedossa on kerta toisensa jälkeen loistavaa tekstiä. Kiinnostavasta tiedesisällöstä erityispisteet myös Katri Saarikivelle ja Salla-M. Laaksoselle. Ja tietysti ovat vielä ”Tampereen tyypit”, joita on monta – esimerkkeinä Jari Jussila ja Jukka Huhtamäki. Tietojohtamiseen liittyvää hyvää somesettiä tuottaa Suomessa varsin pieni joukko tutkijoita, ja käytännössä lähes kaikki heistä pesivät Tampereella. Siellä on siis minunkin henkinen kotini, vaikka asun kaakossa.

Ammattiliittojen väkeä pidetään joskus vanhakantaisina, mutta sehän ei suinkaan päde ainakaan Akavan viestintäjohtaja Marjo Ollikaiseen, Ekonomiliiton Suvi Erikssoniin ja Professoriliiton/Tieteentekijöiden viestintäpäällikkö Kirsti Sintoseen, jotka pitävät näkyvästi esillä työelämän, koulutuksen ja tutkimuksen ongelmia ja ratkaisuja.

Somegurujen jo laajalti tunnetusta joukosta Marko Suomi on osoittanut ihailtavaa kahvakuulalla hankittua kestävyyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten yleisöjen kanssa keskustellessaan. Olen myös Markolle kiitollisuudenvelassa, sillä totesihan hän syksyllä 2013 tulevansa cmadfi-tapahtumaan, jos olen siellä puhumassa 🙂 Tästä kokemuksesta avautui monta uutta porttia ja oma sometekemiseni ryöpsähti uusille luvuille. (Kyseessä on myös top3 -kohteliaisuus työurallani, edelle menee vain kaverini toteamus ’Sulla on kynä terävä ja joskus pääkin’).

Lauri Movall on siitä mainio tapaus ja somepoikkeus, että hän ei kerro miten asiat ovat, vaan kysyy, miten ne ovat muiden mielestä. Historian ja arkistomaailman puolella Kaisa Kyläkoski on pitkän linjan nettiaktiivi ja taitava kirjoittaja. Outi Lammi ruotii totutun terävästi tietotyön ja digimaailman ilmiöitä ilman höttökuorrutusta. Tiina Airaksinen on viestintä- ja tekstiguru, joka pienimuotoisessa twiittimiitissämme tutustutti minut korealaiseen ruokaan. Ilman Mekaselskaa taas en tietäisi, millaista on ammattijärjestäjien työ ja arki.

Ja lopuksi erityiskiitos vielä kaikille teille, jotka olette olleet Twitterissä hauskoja. Sillä loppujen lopuksi vain nauraminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään.


 

J.K. Lisätäänpä listalle 23. nimi osastolta ’herranjestas, miten saatoinkaan unohtaa’: Harto Pönkä, kaiken suomalaisen some-tietämyksen lähde numero 1.

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Katsoin eilen Silminnäkijä -ohjelman Tuhat työhakemusta, johon minuakin työttömänä kauppatieteiden tohtorina aluksi kysyttiin. Olin kuitenkin jo ollut Suomen Kuvalehden jutussa, joten muutkin tarvitsevat näkyvyyttä.

Vastaan tuli tuttuja ajatuksia. Korkeakouluopettajien, kouluttajien ja tutkijoiden työ ei ole katoamassa mihinkään. Käytännössä sille on entistä huutavampi tarve. Siksi alan työttömyys on ennemminkin huvittavaa kuin traagista – tai ehkä tragikoominen olisi oikea sana.

Ohjelma oli samaan aikaan pelottava ja lohdullinen. Meitä on monia, mutta miksi? Vaikeinta työttömyydessä on hyväksyä, ettei mitään selitystä ole. Ja ponnistella silmänkantamattomiin eteenpäin yli upottavan suon.

Helppoheikkien mukaan emme vain ole tehneet osaamistamme tarpeeksi näkyväksi ja osoittaneet sitä euroissa. Tämä selitys lähtee oletuksesta, että kaikki työssä olevat ovat jo automaattisesti tuottavia ja siksi saavat tehdä työtä, mitä ihmisyhteisöjen tutkijana pitäisin pahimmanlaatuisena argumenttivirheenä.

Jotain viitteitä työpaikkojen ongelmista saatiin myös Silminnäkijässä. Piirtäjänä ja kuvittajana huikeaa jälkeää tekevä Jonna oli mukana työnhakuvalmennuksessa, joka ohjelman perusteella oli – anteeksi vain – kammottava kokoelma persoonaan ja osaamiseen liittyviä latteuksia.

Harvan kuukausipalkkaa nauttivan tarvitsee myydä sisältönsä joka päivä alusta uudelleen, toisin kuin yrittäjän tai työttömän. (Syksyllä osallistuin valmennukseen, jossa muuan palkansaaja luki kuulijoille tekstiä ääneen suoraan Powerpointeilta.)

Rohkeuden ja suoranaisen röyhkeyden tarpeen allekirjoitan. Ole esillä, uskalla enemmän. Luo uusia tapoja näkyä. Pidä ääntä. Kokeile rohkeasti. Ole ketterä. Muokkaa. Mukauta. Sopeudu. Tuunaa. ”Työnhaku on kuin mikä tahansa sisältömarkkinointikampanja.” Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Lopputulos tästä kaikesta voi hyvinkin olla oma yritys – ei uusi työpaikka. Tai itsellenikin tuttuja yksittäisiä keikkoja, jotka voivat toimia porttina yrityksen perustamiseen.

Tajusin ohjelman nähtyäni, että koulutetuilla työttömillä lienee pienyritysten ohella valtakunnan mahtavimmat dynaamiset kyvykkyydet eli valmiudet kehittää olemassaolevaa osaamistaan vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Sekä epävarmuus, keikkatyö että lyhyet pätkät valmentavat tähän tehokkaasti.

Iso organisaatio saattaa reagoida muutoksiin muutamassa kuukaudessa, työtön parhaimmillaan tunnissa.

Tästä ajatusten pingpongista ei voi tehdä kuin salaliittohenkisen johtopäätöksen:

Työttömyyttä halutaan lisätä, ei vähentää.

  1. Työtön tai uranvaihtaja saattaa ehtiä jopa luomaan jotain uutta ja olla motivoitunut siihen. Miksipä yhteiskunta ei siis ulkoistaisi uudistumista heille?
  2. Lisäämällä työttömien määrää saadaan uusia asiakkaita erilaisille elämänhallinta- ja life design -kouluttajille, jotka täyttävät Suomen pinta-alasta yhä suuremman osuuden.

Jälkimmäiset opettavat ihmiset näkemään persoonansa sipuleina, mansikoina, sitruunoina ja traktoreina.

Opastettuaan meidät löytämään sisäisen mansikkamme he auttavat meitä kokemaan erilaisia ajanhukan tunteita – ja hätää siitä, että työllä toimeen tuleminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kiinni kokemuksesta, osaamisesta, potentiaalista ja rohkeudesta. Vaan jostain suuremmasta, jonka suuntaa kukaan ihminen ei pysty yksin kääntämään.

Aikamme tiivistettynä kolmeen lauseeseen:

SINÄ PYSTYT MIHIN TAHANSA. USKO ITSEESI. ASENNE RATKAISEE.

Jos Suomella menee huonosti, individualisti-ideologien mukaan ongelma siinä, ettei tarpeeksi moni ajatellut positiivisesti.

Minulle yhteisötutkijana ongelma on siinä, että liian moni ajattelee vain itseään.

Seuraukset ulottuvat kaikkialle perheistä työyhteisöihin ja yhteiskuntaan kasvavine varallisuuseroineen. Monet perinteiset kollektiivimme sairastavat rakenteellisia tauteja, joita pitäisi lääkitä lähinnä dynamiitilla, mutta oireilusta huolimatta yksi nyrkkisääntö on ja pysyy: yhdessä saadaan aikaan monin verroin enemmän kuin yksin.

Yhteisöjen viisautta pitäisi hyödyntää eikä pelätä. Esimerkiksi työttömyyttä ”hoidetaan” hedelmättömällä yksi-vastaan-yksi -kilpailulla tarjolla olevista niukoista työpaikoista, mikä kuormittaa sekä rekrytoijia että rekrytoitavia. Suomeen halutaan lisää yrittäjiä – ja tietysti hekin tarttuvat toimeen yksin. Seuraan erittäin aktiivisesti työelämäkeskustelua ja osallistun siihen itse muun muassa sosiaalisessa mediassa. Silti en ole nähnyt juuri kenenkään olevan huolissaan työelämän yhteisöllisyyden katoamisesta. Puoli päivää pop-up -konttorissa voi piristää mieltä, mutta se ei korvaa puolentoista vuoden yhteistyösuhdetta.

Yksin pärjäämisen kulttuuri voi pahimmillaan taannuttaa meidät leikki-ikäisten tasolle. Toki sillä erotuksella, että leikkivä lapsi osaa sentään luoda jotain uutta ja vieläpä yhdessä kaverin kanssa. Aikuinen taas keskittyy mielummin yltiöindividualistisiin rituaaleihinsa mittaillen silmät tapilla sykkeitään, liikuntamääriään ja vitamiinien saantiaan, unohtamatta aamuvirtsan koostumusta.

Puhumme suu vaahdossa verkostoista, yhteistyöstä ja toisiaan täydentävästä osaamisesta, mutta kun pitäisi konkreettisesti aloittaa yhdessä tekeminen, emme saa aikaan kuin semiahdistuneita blogikirjoituksia, höpsistisiä tsemppilauseita ja kivapuhetta oman asenteen merkityksestä!

Ei ihme, että näennäispositiivisuuden yliannostus on nostattanut kapinamielialaa – muun muassa toimittajissa Anna Perhosta YleX:n Tuija Siltamäkeen ja aina mainioon Ruben Stilleriin.

Miksi oikeastaan unohdamme kaiken diversiteetistä oppimamme heti kun silmä välttää?

Monimuotoisuus on perinteisesti yhdistetty sellaisiin tekijöihin kuin ikä, sukupuoli, rotu ja kulttuuritausta, mutta mikään ei estäne liittämästä joukkoon myös ihmisten erilaisia persoonallisuuksia ja asenteita.

Organisaatiotutkijoiden havainnot optimaalisesta tiimin kokoonpanosta vaihtelevat kontekstin mukaan, mutta jotain sentään tiedetään: tarvitaan tasapainoa. Ei, toimivassa tiimissä ei ole seitsemää ekstroverttiä tsemppaajaa ja hyvän mielen lähettilästä, kuten ei myöskään kahdeksaa kroonista kitisijää tai mielensäpahoittajaa. Näissä ääritapauksissa harvemmin saadaan mitään aikaan.

  1. Yltiöpositiivisten ryhmä ei konfliktien välttelyn pelossaan pääse muodostumisvaihetta pidemmälle (konflikti on yleensä väistämätön, ennen kuin jaetut normit ja pelisäännöt saadaan luotua; loukkaantumisten ja mielipahan noidankehään juuttuminen estää ihmisiä luomasta aitoa keskusteluyhteyttä ja tekemästä yhteistyötä)
  2. Yltiönegatiivisten ryhmä saa kyllä kätevästi aikaan konfliktivaiheen, mutta ei pääse eteenpäin jatkuvan kritiikin ja näköalattomuuden vuoksi.

 

Kuten erilaiset ihmiset, positiivinen ja negatiivinen tarvitsevat toinen toisiaan. Ikivanha viisaus Tunne itsesi ei sekään ole kadottanut merkitystään. Tiedetään, että hyvässä porukassa on sopivassa suhteessa ideanikkareita, eteenpäin kannustajia, taitavia organisoijia, sovittelijoita, kyseenalaistajia, yhteishengen vaalijoita ja yksityiskohdille tarkkoja ”paholaisen asianajajia”.

Samat opit erilaisuuden tärkeydestä sopivat myös tiimiä ja työyhteisöä laajempiin kollektiiveihin.

Jokaisella toki on huonot hetkensä, jolloin kokee olevansa vääränlainen tai riittämätön. Olen toisinaan tulkinnut pitkittyneen työttömyytenikin johtuvan siitä, etten ole kovaääninen paikasta ja tilanteesta toiseen hymy korvissa sinkoileva sähköjänis vaan rauhallinen analysoija. Onko minulle edes paikkaa muualla kuin akateemisten julkaisujen massatuotantokoneistossa? Mutta on tärkeää ymmärtää, että se on vain oma senhetkinen kokemus, tunnetila. Tarvitaan paitsi uskoa omiin kykyihin myös realiteetintajua sen suhteen, ettei lopputulos koskaan riipu yksin omista ajatusmalleista vaan isommasta kokonaisuudesta.

Kunhan henkilöbrändikeskustelu jonain päivänä etenee egoista yhteisöihin (hear, hear! Tämä osaaminen ei ole ”minun” vaan ”meidän”!)  ja asennevetoisesta kivapuheesta kuoritaan kerrokset kuin sipulista, ei kaikkien tarvitse ahtautua samaan muottiin.

Sellainen käy pidemmän päälle turhan ahtaaksi.

Tiedättekö, mikä yhdistää pienyrittäjää, tutkijaa ja työtöntä tietotyöläistä? Ohessa muutama vihje.

Heittäisitkö parin tunnin keikan tänne Ivaloon? Me ei voida maksaa mitään kun toimitaan ihan vapaaehtoispohjalta, mutta saisit näkyvyyttä. Sinullahan on tätä osaamista sosiaalisesta mediasta. Vinkkaatko miten voitaisiin kaupitella näitä meidän purnukoita somessa, niin me kääräistään siitä sitten voitot itselle? Ihan mahtava tuo sinun nettipresenssi, osattaispa mekin. Ei meillä kyllä ole talossa ketään tekemään mitään tollaista. Voitaisko skypettää vaikka huomenna, sparraisit meitä alkuun? Olisi tosi kiva jos sulla on tähän jo materiaalia valmiina. Me haluttaisiin sinut tänne meidän kolmepäiväiseen workshopiin Vaasaan, Turkuun ja Tukholmaan, pääsisitkö tulemaan? Tästä voitaisiin tehdä vaikka joku paperi. Olisitko sinä mukana kirjoittamassa? Meillä on valmisteilla tällainen hanke. Voidaanko laittaa sinut sinne asiantuntijaksi? Tarvitsemme yhteisöllisten teknologioiden ammattilaisen viemään tätä eteenpäin. Sinähän voisit rakentaa tästä vaikka EU-projektin?

Tapauksilla on yhteinen nimittäjä. Yksikään niistä ei tarjoa yrittäjä-tutkija-kouluttaja-työtön -hybridille minkään sortin toimeentuloa.

Alan menettää hermoni tyhjän perässä juoksenteluun. Toki verkostojen rakentaminen ja keskusteluyhteyksien avaaminen on itsessään tärkeää työtä, mutta tietyn saturaatiopisteen jälkeen ei puhuta enää yhteistyöstä, vaan hyväksikäytöstä.

batman

Useimmissa tapauksissa sentään sanotaan etukäteen suoraan, ettei rahaa juuri ole. Tällöin saatamme sopia koulutuksesta, joita teen Ukko.fi -osuuskunnan kautta, mutta yhteyshenkilö vaihtaa sen jälkeen nimensä, puhelinnumeronsa ja kasvonsa, etten vain saisi häntä uudestaan kiinni sopiakseni yksityiskohdista, sillä koulutushan maksaa.

Toisinaan minut halutaan töihin siten, että kokoan itse palkkarahani; malli, jonka tunnen yliopistotaustani vuoksi erittäin läheisesti: viiden tutkijatohtorivuoteni aikana työskentelin 86-prosenttisesti ulkoisella rahoituksella. Edelleen minun toivotaan hakevan hieman ekstraa muidenkin työllistämiseen. Eräässä tapauksessa puhuttiin vaatimattomasti miljardista eurosta.

Joskus rahoitus on jo tiedossa, mutta ei työttömille ja muille yhteiskunnan hännänhuipuille. Ensin kun on rahoitettava ne projektissa työskentelevät asiantuntijat Pirjo, Liisa ja Jaakko, vaikka heidän ydinosaamistaan olisi Internet-ajan yhteisöjen ja yhteistyömallien sijaan faksien lähettely. Silti on paljon ihmisiä, jotka uskovat Pirjon, Liisan ja Jaakon olevan tuottavia – eiväthän he muuten saisi olla töissä. Hälytys! Argumentaatiovirhe! Kausaliteettiharha!

Itse olen tietysti imagoni luonut: ”Hei, tuohan on se hölmö, jolla on ties miten monta julkaisua ja presistä ilmaiseksi netissä, ei sille varmaan tarvitse nytkään maksaa mitään!

Kuten aina, tämänkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin, eikä rajoittua vain meihin kotimaantaviksiin. Sama ilmiö puhuttaa myös maailman huippuja. Vain kuukausi sitten Harold Jarche kirjoitti kyllästyneensä kaiken jakamiseen ilmaiseksi.

Vaikka avoimuudessa on myös huonot puolensa, kokonaan en suostu luopumaan nettiyhteisöjen perusperiaatteista ja tiedon jakamisen ideologiasta. Se olisi oman identiteetin vaihtamista toiseksi. Erityisesti en suostu ryhtymään menneiden vuosisatojen bisnesnaiseksi, joka lähettää asiakkaalle erikseen laskun jokaisesta pikkusormen heilautuksesta.

Kyse on tasapainon löytämisestä – ja se tasapaino on työttömyyden pitkittyessä päässyt hieman hukkumaan.

pohja

Tilanteen helpottamiseksi lausun kuitenkin yhden vienon pyynnön, ennen kuin jatkan liki epätoivoiseksi käynyttä toimeentulon rääpimistä kokoon täyttäen arkipäivän toisensa jälkeen erilaisilla projektisuunnitelmilla, koulutuskeikkojen valmistelulla, palavereilla, neuvotteluilla, mahdollisten asiakkaiden kontaktoinnilla ja työpaikkahakemusten laatimisella (sis. erikoistarjouksen, palkkakulut jopa -50 %! Toimi heti!):

Kun seuraavan kerran tarvitset kokeneen yhteisö- ja somekouluttaja-tutkijan apua, mieti miten aiot motivoida osallistumaan ja mahdollisesti palkita hänet hyvin tehdystä työstä.

Jos et mitenkään, älä soita tänne. Me soitetaan sulle.

Tai lähetetään vaikka se faksi.

Elokuussa 2014 Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin useampikin kannanotto koulutettujen työttömyydestä. Tämä bloggaus pohjautuu lehteen tarjoamaani kirjoitukseen, jota ei ymmärrettävistä syistä julkaistu, sillä omalla nimellä laadittu teksti olisi ollut helposti tulkittavissa myyntipuheeksi ja työpaikan kalasteluksi – mikä ei liene mielipidesivujen tarkoitus. Ohessa siis teksti hieman muokattuna ja linkeillä varustettuna.

—–

Nimimerkit Syrjäytynyt ja Työtön kirjoittivat akateemisten työttömien tilanteesta ja työpaikan löytämisen haasteista. Heitä täydensi Akateeminen työtön kotiäiti. Keskustelusta jäi puuttumaan kaksi mielestäni tärkeää näkökulmaa.

Ensiksi, on epärealistista odottaa, että useatkaan tutkinnot takaisivat työpaikan. Elinikäistä oppimista tarvitaan alalla kuin alalla; tutkinto taas on kyynisimpien mielestä vain ”osoitus siitä, että kaikki oppimasi on vanhentunut”.

Sosiologian professori Jani Erola muistuttaa Taloussanomissa, että korkeakoulututkintojen arvo työmarkkinoilla on pudonnut. Tämä on luonnollista kehityskulkua ja seurausta yhä suuremmista tutkintomääristä. Muuttuva, pirstaleinen ja ikävien työnantajavelvoitteiden pakoilun värittämä nykyaikainen työelämä kulkee, ironista kyllä, kohti ehdotonta tasa-arvoa: koulutustaustalla on yhä vähemmän merkitystä. Samassa työttömyysveneessä istuvat niin koulun keskeyttäneet nuoret kuin me alle nelikymppiset kauppatieteiden tohtoritkin. Työnhakijoita erottelee toisistaan sosiaalisten verkostojen rakenne ja suhtautuminen tulevaisuuteen, ei niinkään tutkinnon taso.

Käytännössä koko termi ”akateeminen” on syytä poistaa kiireesti työnhakupapereista, ellet tavoittele professuuria.

 

Kuvankaappaus 2014-9-11 kello 10.50.28

Koulutettujen asiantuntijoiden helmasynti: sekava jargon.

Toiseksi on tiedostettava, että työnhaun ei pidä olla konemainen rutiini. Se on ensisijaisesti myyntityötä, osaamisen markkinointia. Yrittäjä Jari Parantainen kirjoittaa blogissaan osuvasti Auttaisiko vielä yksi työhakemus? ja muistuttaa, että viimeistään kolmannen epäonnistumisen pitäisi herättää unisinkin myyntireiska. Jos tuote tai palvelu ei käy kaupaksi, sitä jalostetaan paremmaksi. Samoja virheitä ei toisteta loputtomiin. Parantainen kehottaa keskittymään siihen, mitä ihmiset haluavat ostaa.

Harva korkeakoulutettu osaa myydä tekemistään, sillä vaikuttavan ja tehokkaan viestinnän opettaminen on ainakin yliopistoissa lapsipuolen asemassa.

Työnhakijalle ensiavuksi riittää, että oma osaaminen konkretisoidaan tavalla, joka auttaa erottautumaan kymmenien identtisten ansioluetteloiden pinosta. Apuna voi olla esimerkiksi työnhakuvideo, kuvagalleria, Pinterest-portfolio, asiantuntijablogi tai visuaalisesti näyttävämpi perinteinen cv. Niiden oheen voit rakentaa LinkedIniin ajantasaisen työnhakijaprofiilin, jakaa tuottamiasi dokumentteja ja esitysmateriaaleja SlideSharessa ja kertoa osaamisestasi Twitterissä. Useimmat palvelut ovat käytettävissä täysin ilmaiseksi.

Sosiaalisen median hyödyntäminen työnhaussa ei tee kenestäkään julkityötöntä, vaan osoittaa, että olet aktiivinen, innostunut asiastasi ja osaat verkostoitua muuallakin kuin perinteisessä kahvihuoneessa. Satojen hakemuspapereiden tai -lomakkeiden täyttely on kovin yksinäistä puuhaa ja sillä on lähinnä välineellistä arvoa. Nettiaktiivina taas löydän työmahdollisuuksien ohella paljon muutakin: uutta tietoa, roolimalleja, vertaistukea ja keskustelukumppaneita. Ja toivoa paremmasta, joka Syrjäytyneeltä ja Työttömältä oli jo päässyt katoamaan.

Akateemisen työttömän kotiäidin sanoin: työttömyydessä on pahinta ajan pysähtyminen. Olen näiden seitsemän kuukauden aikana huomannut, että ihmisellä on toisinaan liikaakin aikaa ajatella omaa tilannettaan, etenkin aamuöisin.

Jos taas onnistumme kääntämään huomion ulospäin muihin ihmisiin, luultavasti olemme työssä ennen kuin huomaammekaan.

Tarkoitukseni ei ole sulkea silmiä laajemmalta yhteiskunnalliselta murrokselta, teknologisen kehityksen myötä katoavilta työpaikoilta tai yksilökeskeisen kilpailu- ja minäbrändäyskulttuurin varjopuolilta, vaan rohkaista näkemään uhkien rinnalla myös mahdollisuuksia. Työelämässä menestymisen avain on nyt ja tulevaisuudessa sosiaalinen pääoma. Keitä verkostossasi on ja kuinka paljon näillä ihmisillä on valtaa vaikuttaa? Verkostoituminen vie oman aikansa, mutta työnhakijan on itse otettava siitä vastuu.

Sosiaalista pääomaa rakennetaan niin sosiaalisessa mediassa kuin kasvokkaisissa kohtaamisissa. Suhteet oikeisiin ihmisiin avaavat uusia ovia – ennemmin tai myöhemmin.

Miia Kosonen

KTT, toiveikas työnhakija