Arkisto kategorialle ‘fiksumpityö’

Tiedon ja osaamisen siiloutuminen ilmenee yhteiskunnassa monin tavoin. Olemmehan virallisten instituutioiden, järjestöjen ja seurojen luvattu maa.

Ja jos olet ollut töissä vaikkapa yliopistolla pidempään kuin yhden gradunmitan, tiedät kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa jopa oman organisaation sisällä on tehdä yhteistyötä yli laitosrajojen. Äärimmilleen viety kilpailu johtaa helposti siihen, että varsinaista ydintekemistä tärkeämpää on oman tiedekunnan tai yliopiston/korkeakoulun imago rahoittajien silmissä. Syntyy erilaisia lokeroita, joihin tieto on kahlittu.

Tohtoriverkoston luotsina bongasin taannoin kiinnostavan uutisen. Tutkijoiden ja kansanedustajien tiedonvaihtoa edistävä Tutkas-seura perusti asiantuntijapankin, johon

…Tutkaksen tohtoritutkinnon suorittaneet tai vastaavat akateemiset ansiot omaavat jäsenet voivat ilmoittautua. Kansanedustajat voivat halutessaan ottaa epävirallisesti yhteyttä asiantuntijapankissa oleviin asiantuntijoihin ja pyytää tietoa ja/tai mielipidettä esimerkiksi lainsäädäntötyössä esille nousseessa kysymyksessä.

Ensi töikseni innostuin. Lisää tutkittua tietoa päätöksentekoon! Ja näin huikean yhteistyömahdollisuuden, onhan Tohtoriverkostossa jo lähemmäs 900 tutkimuksen ammattilaista eri tieteenaloilta.

Sitten luin hieman pidemmälle ja jo puoli minuuttia myöhemmin masennuin. Tutkija sitoutuu reagoimaan kansanedustajien tietotarpeisiin nopeasti, mutta konsultaatiosta ei makseta, eikä tutkija voi lisätä asiantuntijapankkia omaan ansioluetteloonsa. 

Mielipiteeni ilmaistyön teettämisestä uskolliset blogini lukijat jo tietävätkin. Loput johtopäätökset ylläolevasta jätän jokaisen itsensä kuviteltavaksi. Yksi on kuitenkin sanottava ääneen: tällainen asiantuntija-asema on hyvin selkeästi ulotettu koskemaan vain niitä, joilla on pysyvä ja turvattu työsuhde jonkin organisaation palveluksessa ja siten toimeentulo. Se taas ei merkitse synonyymia parhaalle asiantuntemukselle. Kerron myöhemmin tässä postauksessa, miksi näin on. Keep reading.

Lähestyin Tohtoriverkoston edustajana Tutkasta lyhyellä kirjelmällä. Ehdotin osallistumista pilottina Ratkaisu100 -kilpailussa työstämäämme malliin, jossa tieteilijöiden (ja muidenkin) osaaminen on avoimesti saatavilla ja ostettavissa parvityöalusta Skillhiven kautta.

Jokainen asiantuntija määrittelee oman hintatasonsa ja ansaitsee osaamisellaan. Työn tilaaja näkee yhdellä silmäyksellä, ketkä ovat tietyn ongelma-alueen osaajia, sen sijaan, että tietoa pitäisi kaivella eri lähteistä, pahimmassa tapauksessa yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja tutkimuslaitosten verkkosivuilta. Yksinkertaiset ongelmat voivat ratketa kysymys-vastaustyyppisesti yhdenkin ihmisen voimin, mutta monimutkaisissa kysymyksissä tarvitaan paljon päitä. Samalla varmistetaan, että mukana on sellaistakin osaamista, jota perinteisistä instituutioista ei löydy tai jonka olemassaoloa ne eivät ole vielä tunnistaneet.

Osaamisen yhdistely – itseorganisoitumiseen perustuva parvimalli – on Skillhiven kantava voima ja erottaa sen kaikista kilpailevista ratkaisuista. Meillä on paljon kehitettävää, mutta idea on niin lupaava, että sen kanssa edetään vaikka läpi harmaan kiven ja lainsäädännön esteiden. Alusta on kaikille avoin. Sen yhteyteen muodostuu erilaisia osaverkostoja ja -yhteisöjä. Minua innostaa etenkin ajatus avoimesta parviyliopistosta, joka vapauttaa ainakin osan tieteilijöistä – ts. heidät, jotka eivät tarvitse erillistä infraa – tutkimaan ilman ylimääräistä hallintopainolastia ja nykyisen mallin mukanaan tuomaa pahoinvointia. Mikä tärkeintä, parvityö edistää ryhmien diversiteettiä ja siten luovempien ratkaisujen kehittämistä.

birds-1469142_1280

Ehdotustani käsiteltiin Tutkaksen hallituksen kokouksessa loppukeväästä ja vastaus oli asiallinen mutta kieltävä. Siinä todettiin, ettei mahdollisuutta konkreettiseen yhteistyöhön ole, mutta tohtoriverkostolaiset ovat tervetulleita seuran jäseneksi. Vastauksessa minua kummastutti lähinnä maininta ”Tällaisia pyyntöjä tulee aika ajoin”, koska mitään valtakunnallista eri alojen tohtorit yhteen kokoavaa foorumia ei ole ollut aiemmin olemassakaan.

Kuitenkin vain kuukautta aiemmin Tutkas-seuran puheenjohtaja Sanna Lauslahti peräänkuulutti ”entistä laaja-alaisempaa yhteistyötä päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välille”, ”uudenlaisia menetelmiä” ja erityisesti nuorten tutkijoiden tuoreiden ajatusten kuulemista. Kuinka tämä pätkätyöepävarmuuden riepoma mutta asiantunteva tieteilijöiden joukko saadaan koko laajuudessaan mukaan mihinkään yhteistyöhön, ellei avoimen alustan kautta?

On selvää, että yhdistykset määrittelevät itse toimintaperiaatteensa eikä tarkoitukseni ole kritisoida Tutkasta. Ilmiö on paljon yleisempi ja haluan tällä blogikirjoituksella kiinnittää huomion itse pääasiaan: suljetun ja avoimen mallin eroihin.

Jos ennalta rajaamme ongelmien omistajat ja niiden ratkaisijat vain pieneen osajoukkoon asiantuntijoita, kuinka voimme varmistaa, että meillä on käytössämme paras osaaminen – tai edes täsmällinen ongelman määrittely? Kenen etua ratkaisulla ajetaan? Kuinka elitismi vältetään? Miten poliittiset ja taloudelliset sidonnaisuudet otetaan huomioon? Mitä jos asiantuntijalla on oma tai yliopistonsa lehmä ojassa? Tilataanko vastaus aina samalta taholta, jolloin voidaan varmistaa, että se on paitsi nopeammin saatavilla myös itseä miellyttävä?

Rakas Suomi 100 v: ei näin. Ei enää.

Kollektiivisen älykkyyden, joukkoälyn, kukoistamisen edellytykset tuskin ovat koskaan olleet paremmat kuin laajojen sosiaalisten verkostojen ja informaatioteknologian aikakaudella. Jostain syystä emme vain suostu käyttämään tätä potentiaalia hyväksemme. Joukkojen tietämyksen perusperiaatteita ovat monimuotoisuus, riippumaton informaatio päätöksenteon pohjana sekä hajautuneisuus, joka mahdollistaa kaksi ensin mainittua (Surowiecki, 2007). Luonnollisesti tämä monimuotoinen, riippumaton ja hajautunut tieto on vielä organisoitava yhteen ja koottava.

Juuri tätä ratkaisumme tukee. Mottomme ei suotta ole Parasta ongelmanratkaisua parviälyllä. Skillhiven ydintä ei ole teknologia, vaan ihmiset, heidän osaamisensa ja intohimonsa, ja tärkeimpänä kaikista, vuorovaikutus.

Eivätkä alustalla suinkaan hääri pelkästään tohtorit. Elämme kaikki kuplassa, tietämyksemme on vinoutunutta, sokeudumme oman erinomaisuuden edessä. Joukkojen viisaus voi eliminoida osan ongelmista. Seuraava tiedon vallankumous voisi syntyä siitä, että tutkijat laskeutuvat tiedetorneista muiden ihmisten pariin, avoimille alustoille, kohtaamaan esimerkiksi eri alojen yrittäjiä, keksijöitä, päättäjiä, virkamiehiä, kansalaisaktivisteja, perheenäitejä ja -isiä. Koulutuksissa käytän mielelläni esimerkkinä nyhtökauraa: innovaatiota ei olisi syntynyt ilman erilaisen osaamisen yhdistämistä. Reetta Kivelällä oli hallussaan paras tutkimustieto ja Maija Itkosella yrittäjyysosaaminen.

Erilaisten salaseurojen vaalimisen sijaan meidän kannattaa käyttää kaikki liikenevä energia siihen, miten saamme purettua teollisen aikakauden olosuhteiden mukaan luodut työelämän rakenteet, jotka estävät osaamisen saattamista käyttöön. Pelkästään korkeasti koulutettuja on työttöminä kymmeniä tuhansia. Samalla on purettava tiedon ja osaamisen vapaan liikkumisen esteet, tai kuten Reworking of work -ryhmää vetävä Jesse Soininen sanoisi, kollegiaaliset umpiot.

Työtä on jo kauan tehty rajoja rikkovissa verkostoissa. Rahan liikkeet kuitenkin laahaavat perässä, eikä epävirallinen verkosto tuo toimeentuloa.

Se perimmäinen ongelma, jota Skillhive-tiimin kanssa ratkaisemme, ei tällä hetkellä liity perinteisten työpaikkojen byrokratian kustannuksiin, alustan teknisiin ominaisuuksiin tai ihmisten motivointiin mukaan. Kaikki kiertyy lopulta yhteen ja samaan kysymykseen: siihen, keneltä ja miten asiantuntemusta on mahdollista hankkia ja miten sitä ostetaan. Tai ”ostetaan”.

Tämäkin ongelma on ratkaistavissa – kuinkas muuten kuin joukkovoimalla. Tervetuloa talkoisiin! Tule mukaan globaalille Skillhive-alustalle ensimmäisten joukossa ottamalla yhteyttä joko allekirjoittaneeseen koomikoo (at) gmail.com tai suoraan Intunexiin.

Nähdään Skillhivessä 🙂

Torstaina 8.10. vietetään jälleen kansallista etätyöpäivää. Teemapäivän järjestäjät ovat myös aiheellisesti muistuttaneet suomalaisia siitä, ettei kyse ole mistään kerran vuodessa vietettävästä juhlahetkestä vaan tavoitteesta uudistaa työelämää ja tehdä töitä viisaammin. Hyviä niksejä löytyy muun muassa Twitteristä tunnisteella #fiksumpityö.

Tarve viisaammalle työlle on ilmeinen. Jokainen ns. tietotyötä päivänkään tehnyt tietää, etteivät parhaat ideat synny ruutua väkisin tuijottamalla, vaan kahvitauolla, kauppareissulla tai metsäpolulla. Silti 2010-luvun Suomessa keskustellaan vakavissaan työaikojen pidennyksistä ja tuottavuuslisäyksistä ikään kuin olisimme kaikki töissä kokoonpanolinjastolla. Todellisuudessa digitaalisen ajan työn tuottavuus saattaa nousta päinvastaisella reseptillä eli työaikoja lyhentämällä. Käytän ilmaisua ’saattaa’, koska luotettavaa tutkimustietoa tarvitaan rutkasti lisää.

P1070599

Todellisen tuottavuuden pyhättö.

Meille tiedon, osaamisen ja inhimillisen pääoman paremmasta johtamisesta kiinnostuneille etätyöpäivän kaltaiset teemapäivät ovat kuin ovatkin jokavuotisia juhlahetkiä: ne luovat tunnelin päähän pientä valoa siitä, että ymmärrys työn sisällön muuttumisesta saattaa saavuttaa päättäjät jo tällä vuosisadalla – kenties jopa ennen robotisaation valta-aaltoa.

Kansallisen etätyöpäivän sivuilta bongasin osuvan kirjoituksen Vapauta työ tekijöilleen. Saman teeman parissa liikuttiin myös Onsightin blogissa.

Moni organisaatio on vielä väärällä vuosisadalla kyttäilykulttuurinsa kanssa, huomauttaa Kirsi Piha. Jos tuotettujen Powerpointien määrä ei sovellu mittariksi, ainahan voidaan kehittää tietotyöläisen vanteita, jotka kiristävät päätä ja mittaavat samalla aivojen aktiivisuutta. Työhuoneesta pääsee ulos vasta kun mittarissa on 7,5 tuntia ajattelua miinus lounastauko.

Edelleen työtä valvotaan. Etätyö on vielä kummajainen, johon joskus saa, toisinaan ei saa ”lupaa”. Koska kuinka sitä voidaan valvoa? Kuinka päässä tapahtuvaa työtä sitten voisi valvoa vaikka istuisi vieressä katsomassa? Palaverien määrällä? Powerpoint-slidekertymällä?

Jussi Roine tiivistää olennaisen yhteen lauseeseen:

Olen jatkuvasti hämmästynyt, miten jäätävän paljon yksi osaava ammattilainen saa tehtyä kuukaudessa, kun työtä ei keskeytetä jatkuvasti ja asiantuntija saa itse järjestellä päivänsä itse.

Yhdistävä nimittäjä näille pohdinnoille on luottamus. Hyvä niin! Tästä tulin viime syksynä kirjoittaneeksi ja kokosin samalla myös pienimuotoisen esityksen siitä, mitä luottamuksella hajautuneen työn yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan. Korostin sitä, että luottamus tarvitsee ympärilleen tekoja. Käsitteenä se näyttäytyy kovin monen johtajan juhlapuheissa, mutta kuorrutetun pinnan alta saattaa löytää työkulttuurin, jossa suoritteet kirjataan järjestelmiin vartin tarkkuudella. Tuloksellisuuden ja merkityksellisyyden sijaan tuottavuutta mitataan läsnäololla työhuoneissa.

Meillä ihmisillä – ja muodostamillamme organisaatioilla – on sisäänrakennettu taipumus tuottaa lisää sitä, minkä parissa eniten askaroimme tai mitä ajattelemme. Sitä saat mitä mittaat. Tästä syystä tiukkaa kontrollia harjoittava organisaatio saa todennäköisemmin henkilöstöä, joka ei kykene lainkaan toimimaan ilman tiukkaa kontrollia. Voidaan puhua itseään ruokkivasta noidankehästä. Jos johtajana kohtelet ihmisiä niin kuin laiskoja ja vastuuttomia idiootteja, olet mukana tekemässä heistä laiskoja ja vastuuttomia idiootteja. Tämä lienee juuri se ihmisryhmä, joka tutkimuksissa ja selvityksissä vihaa työtään ja käy siellä lähinnä päästäkseen lomalle.

Entä mitä organisaatio saa ruokkimalla joustavaa ja itseohjautuvaa työkulttuuria? Tietenkin luonnostaan vastuuta ottavia ja yllättävissäkin tilanteissa toimintakykyisiä ammattilaisia. Hehän ovat saaneet kaiken aikaa harjoitella esimerkiksi oman työnsä organisoimista ja yhteisöllistä ongelmanratkaisua.

Kun aikoinaan haastattelimme erinomaisesti menestyvän suomalaisyrityksen T&K -henkilöstöä, nämä teemat nousivat välittömästi esiin. Kehittäjät olivat kiitollisia siitä, että heihin luotettiin esimiesten taholta ja tiimit saivat järjestää työnsä kuten parhaiten taisivat.

Luottamus ihmisiin luo lisää luottamusta. Kontrolli toimii päinvastoin.

Toki on muistettava, ettei joustava työkulttuuri ole mikään itsetarkoitus. Jos yhteisen tekemisen suunta on epäselvä, vapaus kääntyy helposti itseään vastaan. Se voi muuttua päämäärättömäksi harhailuksi. Jokaisen on hahmotettava paikkansa kokonaisuudessa ja ymmärrettävä, mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii. Tavoitteeksi ei riitä citius, altius, fortius tai jätevedellä kulkevan auton keksiminen mielellään seuraavan kvartaalin aikana.

Joustava ja fiksumpi työ tarvitsee siis ympärilleen hyvää johtamista – ja hyvä johtaja uskaltaa antaa myös vapautta.