Arkisto kategorialle ‘byrokratia’

Tiedon ja osaamisen siiloutuminen ilmenee yhteiskunnassa monin tavoin. Olemmehan virallisten instituutioiden, järjestöjen ja seurojen luvattu maa.

Ja jos olet ollut töissä vaikkapa yliopistolla pidempään kuin yhden gradunmitan, tiedät kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa jopa oman organisaation sisällä on tehdä yhteistyötä yli laitosrajojen. Äärimmilleen viety kilpailu johtaa helposti siihen, että varsinaista ydintekemistä tärkeämpää on oman tiedekunnan tai yliopiston/korkeakoulun imago rahoittajien silmissä. Syntyy erilaisia lokeroita, joihin tieto on kahlittu.

Tohtoriverkoston luotsina bongasin taannoin kiinnostavan uutisen. Tutkijoiden ja kansanedustajien tiedonvaihtoa edistävä Tutkas-seura perusti asiantuntijapankin, johon

…Tutkaksen tohtoritutkinnon suorittaneet tai vastaavat akateemiset ansiot omaavat jäsenet voivat ilmoittautua. Kansanedustajat voivat halutessaan ottaa epävirallisesti yhteyttä asiantuntijapankissa oleviin asiantuntijoihin ja pyytää tietoa ja/tai mielipidettä esimerkiksi lainsäädäntötyössä esille nousseessa kysymyksessä.

Ensi töikseni innostuin. Lisää tutkittua tietoa päätöksentekoon! Ja näin huikean yhteistyömahdollisuuden, onhan Tohtoriverkostossa jo lähemmäs 900 tutkimuksen ammattilaista eri tieteenaloilta.

Sitten luin hieman pidemmälle ja jo puoli minuuttia myöhemmin masennuin. Tutkija sitoutuu reagoimaan kansanedustajien tietotarpeisiin nopeasti, mutta konsultaatiosta ei makseta, eikä tutkija voi lisätä asiantuntijapankkia omaan ansioluetteloonsa. 

Mielipiteeni ilmaistyön teettämisestä uskolliset blogini lukijat jo tietävätkin. Loput johtopäätökset ylläolevasta jätän jokaisen itsensä kuviteltavaksi. Yksi on kuitenkin sanottava ääneen: tällainen asiantuntija-asema on hyvin selkeästi ulotettu koskemaan vain niitä, joilla on pysyvä ja turvattu työsuhde jonkin organisaation palveluksessa ja siten toimeentulo. Se taas ei merkitse synonyymia parhaalle asiantuntemukselle. Kerron myöhemmin tässä postauksessa, miksi näin on. Keep reading.

Lähestyin Tohtoriverkoston edustajana Tutkasta lyhyellä kirjelmällä. Ehdotin osallistumista pilottina Ratkaisu100 -kilpailussa työstämäämme malliin, jossa tieteilijöiden (ja muidenkin) osaaminen on avoimesti saatavilla ja ostettavissa parvityöalusta Skillhiven kautta.

Jokainen asiantuntija määrittelee oman hintatasonsa ja ansaitsee osaamisellaan. Työn tilaaja näkee yhdellä silmäyksellä, ketkä ovat tietyn ongelma-alueen osaajia, sen sijaan, että tietoa pitäisi kaivella eri lähteistä, pahimmassa tapauksessa yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja tutkimuslaitosten verkkosivuilta. Yksinkertaiset ongelmat voivat ratketa kysymys-vastaustyyppisesti yhdenkin ihmisen voimin, mutta monimutkaisissa kysymyksissä tarvitaan paljon päitä. Samalla varmistetaan, että mukana on sellaistakin osaamista, jota perinteisistä instituutioista ei löydy tai jonka olemassaoloa ne eivät ole vielä tunnistaneet.

Osaamisen yhdistely – itseorganisoitumiseen perustuva parvimalli – on Skillhiven kantava voima ja erottaa sen kaikista kilpailevista ratkaisuista. Meillä on paljon kehitettävää, mutta idea on niin lupaava, että sen kanssa edetään vaikka läpi harmaan kiven ja lainsäädännön esteiden. Alusta on kaikille avoin. Sen yhteyteen muodostuu erilaisia osaverkostoja ja -yhteisöjä. Minua innostaa etenkin ajatus avoimesta parviyliopistosta, joka vapauttaa ainakin osan tieteilijöistä – ts. heidät, jotka eivät tarvitse erillistä infraa – tutkimaan ilman ylimääräistä hallintopainolastia ja nykyisen mallin mukanaan tuomaa pahoinvointia. Mikä tärkeintä, parvityö edistää ryhmien diversiteettiä ja siten luovempien ratkaisujen kehittämistä.

birds-1469142_1280

Ehdotustani käsiteltiin Tutkaksen hallituksen kokouksessa loppukeväästä ja vastaus oli asiallinen mutta kieltävä. Siinä todettiin, ettei mahdollisuutta konkreettiseen yhteistyöhön ole, mutta tohtoriverkostolaiset ovat tervetulleita seuran jäseneksi. Vastauksessa minua kummastutti lähinnä maininta ”Tällaisia pyyntöjä tulee aika ajoin”, koska mitään valtakunnallista eri alojen tohtorit yhteen kokoavaa foorumia ei ole ollut aiemmin olemassakaan.

Kuitenkin vain kuukautta aiemmin Tutkas-seuran puheenjohtaja Sanna Lauslahti peräänkuulutti ”entistä laaja-alaisempaa yhteistyötä päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välille”, ”uudenlaisia menetelmiä” ja erityisesti nuorten tutkijoiden tuoreiden ajatusten kuulemista. Kuinka tämä pätkätyöepävarmuuden riepoma mutta asiantunteva tieteilijöiden joukko saadaan koko laajuudessaan mukaan mihinkään yhteistyöhön, ellei avoimen alustan kautta?

On selvää, että yhdistykset määrittelevät itse toimintaperiaatteensa eikä tarkoitukseni ole kritisoida Tutkasta. Ilmiö on paljon yleisempi ja haluan tällä blogikirjoituksella kiinnittää huomion itse pääasiaan: suljetun ja avoimen mallin eroihin.

Jos ennalta rajaamme ongelmien omistajat ja niiden ratkaisijat vain pieneen osajoukkoon asiantuntijoita, kuinka voimme varmistaa, että meillä on käytössämme paras osaaminen – tai edes täsmällinen ongelman määrittely? Kenen etua ratkaisulla ajetaan? Kuinka elitismi vältetään? Miten poliittiset ja taloudelliset sidonnaisuudet otetaan huomioon? Mitä jos asiantuntijalla on oma tai yliopistonsa lehmä ojassa? Tilataanko vastaus aina samalta taholta, jolloin voidaan varmistaa, että se on paitsi nopeammin saatavilla myös itseä miellyttävä?

Rakas Suomi 100 v: ei näin. Ei enää.

Kollektiivisen älykkyyden, joukkoälyn, kukoistamisen edellytykset tuskin ovat koskaan olleet paremmat kuin laajojen sosiaalisten verkostojen ja informaatioteknologian aikakaudella. Jostain syystä emme vain suostu käyttämään tätä potentiaalia hyväksemme. Joukkojen tietämyksen perusperiaatteita ovat monimuotoisuus, riippumaton informaatio päätöksenteon pohjana sekä hajautuneisuus, joka mahdollistaa kaksi ensin mainittua (Surowiecki, 2007). Luonnollisesti tämä monimuotoinen, riippumaton ja hajautunut tieto on vielä organisoitava yhteen ja koottava.

Juuri tätä ratkaisumme tukee. Mottomme ei suotta ole Parasta ongelmanratkaisua parviälyllä. Skillhiven ydintä ei ole teknologia, vaan ihmiset, heidän osaamisensa ja intohimonsa, ja tärkeimpänä kaikista, vuorovaikutus.

Eivätkä alustalla suinkaan hääri pelkästään tohtorit. Elämme kaikki kuplassa, tietämyksemme on vinoutunutta, sokeudumme oman erinomaisuuden edessä. Joukkojen viisaus voi eliminoida osan ongelmista. Seuraava tiedon vallankumous voisi syntyä siitä, että tutkijat laskeutuvat tiedetorneista muiden ihmisten pariin, avoimille alustoille, kohtaamaan esimerkiksi eri alojen yrittäjiä, keksijöitä, päättäjiä, virkamiehiä, kansalaisaktivisteja, perheenäitejä ja -isiä. Koulutuksissa käytän mielelläni esimerkkinä nyhtökauraa: innovaatiota ei olisi syntynyt ilman erilaisen osaamisen yhdistämistä. Reetta Kivelällä oli hallussaan paras tutkimustieto ja Maija Itkosella yrittäjyysosaaminen.

Erilaisten salaseurojen vaalimisen sijaan meidän kannattaa käyttää kaikki liikenevä energia siihen, miten saamme purettua teollisen aikakauden olosuhteiden mukaan luodut työelämän rakenteet, jotka estävät osaamisen saattamista käyttöön. Pelkästään korkeasti koulutettuja on työttöminä kymmeniä tuhansia. Samalla on purettava tiedon ja osaamisen vapaan liikkumisen esteet, tai kuten Reworking of work -ryhmää vetävä Jesse Soininen sanoisi, kollegiaaliset umpiot.

Työtä on jo kauan tehty rajoja rikkovissa verkostoissa. Rahan liikkeet kuitenkin laahaavat perässä, eikä epävirallinen verkosto tuo toimeentuloa.

Se perimmäinen ongelma, jota Skillhive-tiimin kanssa ratkaisemme, ei tällä hetkellä liity perinteisten työpaikkojen byrokratian kustannuksiin, alustan teknisiin ominaisuuksiin tai ihmisten motivointiin mukaan. Kaikki kiertyy lopulta yhteen ja samaan kysymykseen: siihen, keneltä ja miten asiantuntemusta on mahdollista hankkia ja miten sitä ostetaan. Tai ”ostetaan”.

Tämäkin ongelma on ratkaistavissa – kuinkas muuten kuin joukkovoimalla. Tervetuloa talkoisiin! Tule mukaan globaalille Skillhive-alustalle ensimmäisten joukossa ottamalla yhteyttä joko allekirjoittaneeseen koomikoo (at) gmail.com tai suoraan Intunexiin.

Nähdään Skillhivessä 🙂

Taannoinen postaukseni Raporttislavian tabuista synnytti pienimuotoisen lumipalloilmiön, jonka seurauksena valmistui ensimmäinen versio Byroslavian kartasta. Vaikka maa onkin alunperin saanut nimensä ylettömän pikkutarkoista viranomaissääntelyn kukkasista, ei tätä ilmiötä löydä sellaisenaan kartalta. Se on hajautuneena ympäri maata.

 

byroslavia

 

Kiitos pitkälle koulutetun urbaanin asiantuntijaväestön, Raporttislavia ja Selvitysmania tuottavat valtaosan Byroslavian tarvitsemasta ppt- ja pdf-jätteestä. Höpinävitsin maakunnassa kaikki vastuu on siirretty kuulijalle. Tutut ja usein itsestäänselvät asiat saavat verhokseen moneen kertaan viännetyn ja kiännetyn merkityksettömän liturgian.

Kaakkoisen Venäjä-maakunnan asema itärajalla on epävakaa. Strategisia liitosneuvotteluja pohtimaan on asetettu työryhmä.

Pinta-alaltaan suurin maakuntamme on Saavutettujen etujen luonnonsuojelualue, jossa keskitytään täysaikaiseen menneen maailmankäsityksen suojeluun ja yhteiskunnallisen neliraajajarrutuksen tehostamiseen mitä erikoisimmilla manöövereillä.

Luova toiminta on keskitetty pääkaupungista irtautuneeseen Hipsterian itsehallintoalueeseen, jossa Alepasta saa ravintolaselfiellä ja kymmenellä uudelleentwiittauksella alennusta ruokaostoksista. Kieli- ja yhteensopivuusongelmien vuoksi uudistusmielimmät digiheimolaiset on eristetty Bitlandin saarelle ja pakotettu käyttämään hihamerkkejä (mikäli digitaalisuushankkeet sitkeästä yrittämisestä huolimatta uppoavat Itämereen, nimetään saari Bitlantikseksi).

Suomi nousuun!

Tänä vuonna on ollut otsikoissa useitakin viranomaissäätelyn kukkasia, joiden ansiosta Suomea on alettu kutsua tuttavallisemmin Byroslaviaksi. Tutkijakokemukseni ansiosta minulle ovat erityisen tuttuja sen kaksi eteläistä maakuntaa, Raporttislavia ja Selvitysmania.

Tiedemaailma toki tarvitsee ajan kanssa kumuloituvan tietonsa. Mutta entä muut projektit ja hankkeet? Ne, joiden suojissa tuotetaan loputon määrä pdf- ja ppt-jätettä, jota kukaan ei oikeasti jaksa käydä läpi?

Tärkein syy pätkätyölandian projektimaniaan on se yksinkertainen tosiasia, että Pirjo, Liisa ja Jaakko (nimet muutettu) uhkasivat muuten jäädä ilman työtä. Piti siis äkkiä keksiä heille jotain selvitettävää.

Kuvankaappaus 2014-12-3 kello 12.07.43

Kun sopiva rahoittaja on löytynyt ja vihaiset gorillat ovat menestyksekkäästi tapelleet jaossa olevasta banaanista, voidaan aloittaa varsinainen tekeminen.  Jo ensimmäisten alustavien katsausten jälkeen yleensä havaitaan, että lämpimästä ja mukavasta, siististä sisätyöstä olisi äärimmäisen ikävää siirtyä ratkaisemaan kädet taikinassa ”kentän” ongelmia ja tuottaa jokin konkreettinen ratkaisu, kun voi sen sijaan laatia jälkijättöisiä yhteenvetoja, raportteja, taulukoita ja piirakkakuvioita ja ihmetellä maailmaa sivusta.

Ja jos sanainen arkku on päässyt muurautumaan umpeen, ainahan voi hyödyntää blogissani aiemmin julkaistuja taulukoita: niillä pystyy vaivattomasti generoimaan selvitys- tai tutkimustyön käytännön suositukset.

Kuten Pauli Komonen huomauttaa, tutkimusten, selvitysten ja katsausten tehtailu yhteiskunnassamme jatkuu lähes ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa tällaisen toiminnan pyörittämiseen tuntuu riittävän. Koska keskiössä on rahoitus, ei ”miksi” -kysymys, olisi äärimmäisen kivuliasta myöntää, että samaan lopputulokseen voitaisiin tosiasiassa päästä ilman projektimaniaakin. Avoimuuden aikakaudella se onnistuu yksinkertaisesti hakemalla jo olemassaolevasta tiedosta, suodattamalla, täydentämällä, yhdistelemällä, viestimällä ja vaikuttamalla. Siis tekemällä.

Muuten meille käy kuin sille amerikkalaistutkijalle, joka syventyi yhteisöllisyyden kokemukseen blogeissa, postituslistoilla ja keskustelufoorumeilla, ja totesi jokaisen kohdalla alusta uudelleen että oho, siellä tosiaan koetaan yhteisöllisyyttä.

Raporttislavian tabut saivat kyytiä Helsingin Sanomissa 2.12., jossa väsynyt mutta onnellinen äiti totesi perheiden tarvitsevan konkreettista apua, ei lisää tutkimushankkeita. Hyvä, ajankohtainen esimerkki käytännön tekemisestä ja uusyhteisöllisyydestä on Facebookissa levittäytyvä äitien Hätäkahvi -toiminta.

Vaan kuinka ollakaan! Saman päivän Helsingin Sanomissa kirjoittavat myös THL:n lastensuojelun asiantuntijat, joiden mukaan lastensuojelua koskevaa tutkimusta on pikemminkin vahvistettava. Molemmat kirjoitukset ovat epäilemättä hyvällä asialla. Mutta siinä missä äiti kaipaa apua pyykinpesuun, tutkijat huomauttavat, että

…to­de­tut pul­mat pal­ve­lu­jär­jes­tel­män toi­min­nas­sa ja vi­ran­omais­yh­teis­työs­sä se­kä las­ten­suo­je­lun työn­te­ki­jöi­den esiin­tu­lot pu­hu­vat sen puo­les­ta, et­tä krii­si­ve­toi­ses­ta las­ten­suo­je­lun ja pal­ve­lu­jen kä­sit­te­lys­tä tu­li­si ede­tä pit­kä­jän­tei­seen ja suun­ni­tel­mal­li­seen, tut­ki­mus­pe­rus­tai­seen ke­hit­tä­mi­seen.

 

Olemme tulleet Raporttislavian perimmäisen olemuksen ytimeen: merkityksettömään jargoniin. Halusimme tai emme, sen tuottaminen ylihinnoitelluilla selvityksillä on väistämättä pois siitä rahoituskakusta, joka voitaisiin käyttää ongelmien ennaltaehkäisyyn ja konkreettiseen työhön.

Ja vaikka et olisikaan väsynyt äiti, tässä kohtaa voit sinäkin hyvällä syyllä huutaa ”APUA!”

Jyväskylän yliopistossa on valmistunut Henri Pirkkalaisen mielenkiintoinen väitös sosiaalisten ohjelmistojen käyttöönoton ongelmista organisaatioissa. Tutustuin aiemmin tänä vuonna Henrin artikkeliin, jossa oli koottu 63 erilaista käyttöönoton ja omaksumisen estettä.

Kontekstina väitöstutkimuksessa oli avoin opetus ja aineistoa on koottu yli 1200 opettajalta ja tutkijalta. Havaittiin, että käyttöönotto on usein toteutettu ylimalkaisesti eikä uusia työvälineitä ole juurrutettu organisaation toimintatapoihin.

Aikanaan LUT:lla opiskelin muutaman kurssin verran ohjelmistotuotantoa ja parhaiten mieleeni painui oppi siitä, kuinka erilaiset tietojärjestelmät tanssittavat käyttäjiä eikä toisinpäin: niitä suunnittelee aina joku muu jonkun toisen tarpeisiin, ja näiden toisten osana on lähinnä järkyttyä nähdessään lopputuloksen. Ketterämpi ohjelmistokehitys ja myös avoimet sosiaalisen median palvelut ovat helpottaneet tilannetta hieman – mutta vain hieman.

Muutokset ”viedään läpi” vieläkin liian usein niin, että laitetaan järjestelmä pystyyn ja käsketään sitten henkilöstön käyttää sitä.

 

Kuvankaappaus 2014-9-17 kello 14.05.17

Mikä neuvoksi? Kuinka vaikuttaa asenteisiin ja edistää sosiaalisten teknologioiden hyödyntämistä?

Osittamalla.

Joku tiedemies tai IT-spesialisti on varmasti jo kuvannut tämän ajatuksen paljon syvällisemmin, mutta esitän sen omin sanoin. On kaksi tapaa lähteä viemään tämäntyyppistä muutosta läpi:

  1. Keskusjohtoinen, jossa kootaan informaatiota eri lähteistä, laaditaan toimintasuunnitelma ja toimenpide-ehdotukset muutoksen läpivientiin.
  2. Mallista oppiminen, jossa muutos toteutetaan aluksi pienimuotoisena ruohonjuuritasolla ja sen jälkeen uusi toimintatapa levittäytyy imitoimalla laajemman verkoston käyttöön.

 

Keskusjohtoisen mallin ongelmana on, että se aikaansaa muutosnorsuja. Ne ovat niin suuria, ettei lopputulosta pysty nielaisemaan kukaan. Periaatteessa nekin asiantuntijat, jotka ovat kokeneet joustavan mallioppimisen hyödyt, saattavat sortua laatimaan viisivuotissuunnitelmia ja valmistelemaan laajamittaisia toimenpidelistauksia. Kun ne lopulta valmistuvat, ne ovat syntyessään vanhentuneita, liian isoja hallittaviksi tai rajaamattomuudessaan täysin vailla konkretiaa. Kun yritetään palvella koko kenttää, ei lopulta pystytä palvelemaan ketään.

Jälkimmäisessä mallissa pieni ryhmä (tai jopa yksittäinen työntekijä) lähtee kokeilemaan parempaa tapaa jakaa tietoa, kehittää tiettyä tuotetta tai palvelua tai kerätä uusia ideoita suoraan omilta asiakkailta. Organisaatio välttää utopistiset kertarysäykset: teknologialla on aikaa ja tilaa juurtua osaksi muuta toimintaa. Koska muutos kohdistuu vain tiettyyn tehtävään, ryhmän tai avainhenkilön on helppo osoittaa sen hyödyt, jopa suoraan säästyneenä työaikana tai matkakustannuksina. Mikään ei myy niin hyvin kuin säästyneet eurot.

Osallistuin äskettäin Twitterissä keskusteluun, jossa kaivattiin visioita tulevaisuuden työelämätaidoista ja siitä, kuinka niitä pitäisi eri oppilaitoksissa opettaa. Tämäkin on mainio esimerkki kilpailevista muutosstrategioista: voimme joko jäädä odottelemaan koko koulutussektorin kattavaa suunnitelmaa – tai sitten toteuttaa jo nyt tärkeiksi tunnistettuja periaatteita ruohonjuuritasolla omassa arjessa, olivatpa ne sitten viestintä- ja yhteistyötaitojen hiomista tai luovuuteen ja riskinottoon kannustamista.

Tulevaisuusvisioita meillä alkaa olla aivan tarpeeksi ja rahat niiden tuottamiseen ovat loppuneet kauan sitten. Nyt tarvitaan tekijöitä.

Luonnollisesti imitaatio-oppiminenkaan ei tapahdu itsestään. Edellytyksenä on, että rakennetaan verkostoja ja muistetaan myös pitää ääntä hyvin tehdystä työstä. Onnistunut toteutus kauas kuuluu – ainakin kauemmas kuin ne viisivuotissuunnitelmat.

Missä sinun työyhteisösi on onnistunut erityisen hyvin?

Yliopistojen yksi perustehtävä on kasvattaa kriittiseen ajatteluun, mutta niiden oman rahankäytön kritiikki tuntuu olevan tabu.

Tutkimus- ja kehitystoiminnalla luodaan tulevaisuutta. Sen vuoksi julkisessa keskustelussa paheksutaan äänekkäästi kaikkia tutkimus- ja innovaatiotoimintaan kohdistuvia leikkauksia – silloinkin, kun peittoa leikataan ja pidennetään yhtä aikaa eli yliopistojen määrärahoja on samanaikaisesti päätetty lisätä. Tutkimuslaitokset ovat lopulta vain yksi poliittisen pelin nappula. Kuitenkin myös veroja maksavan suuren yleisön soisi olevan kiinnostunut siitä, mihin tieteeseen panostettu euro todellisuudessa kuluu.

Olenkohan vallan väärässä väittäessäni, ettei Suomea pelasteta kylvämällä yliopistoihin lisää rahaa? Mitäpä jos ratkaisua haettaisiinkin siitä, kuinka tutkimustyö (ja opetus) on organisoitu, ja organisoidaan se viisaammin?

Rehellistä puhetta erilaisten tutkimuslaitosten projektipöhöstä, kokonaiskustannusmallien toimivuudesta tai tieteen avoimuudesta on yllättävän vaikea löytää muualta kuin tutkijoiden omista kahvi- ja illallispöydistä. Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalainen tekee viime syksyn numerossaan terveen poikkeuksen:

Tutkijoiden työn rahoitusahdinko on syventynyt. Ensin he tekevät ilman palkkaa hakemuksia, joiden hyväksymisprosentit ovat laskeneet jopa 5–10 prosentin tuntumaan.

– Määräaikaiset ja usein työttömätkin tutkijat tekevät ilmaiseksi hakemustiedettä, ja kun he onnistuvat saamaan hankkeita, niistä maksetaan yliopistolle entistä enemmän yleiskustannuksia, sanoo tutkimusjohtaja Erkki Kaukonen Tampereen yliopiston Tasti-ryhmästä. […] Huomattava osuus tutkimushankkeiden rahoituksesta menee hallinnon yleiskuluihin, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimushankkeen kanssa.

Tämä osuus on pahimmillaan puolet koko rahoituksesta. Sen sijaan, että tutkimusta tehtäisiin tehokkaammin, samalla rahalla saadaan nyt entistäkin vähemmän – kaksinkertaisella hinnalla.

Jo nyt on tarjolla projektirahaa, jota voi hakea projektirahoituksen valmisteluun. Saisimmeko vielä projektirahaa projektirahoituksen valmisteluun tarkoitettujen projektien toteuttamiseen? Vuoden-parin kuluttua lopputuloksena syntyy pdf, jota kukaan ei lue.

Suljetun tieteen umpion hengessä lainaan tässä kohtaa itseäni:

Tiedättekö mikä on hirtehistä? Ei pelkästään se, että tutkimuksen pitäisi tuottaa uutta tietoa, ideoita ja innovaatioita, mutta valtava siivu tutkijoiden ajasta kuluu rahoituksesta taisteluun. Kuvitelkaapa tilanne, jossa puusta roikkuu viisi banaania ja niitä tavoittelee seitsemänkymmentä vihaista gorillaa. Pölyn laskeuduttua gorillayhteisön hyvinvointi tuskin on lisääntynyt piiruakaan.

Mikä tehokkuuslääkkeeksi, paitsi Kaukosen mainitsema yleiskustannusmallista luopuminen? Vastauksia ei ole vaikea keksiä. Julkisen sektorin säästötalkoissa luulisi näiden toteuttamisenkin olevan jo itsestään selvyys.

Vähemmän komiteoita, toimikuntia, neuvostoja, kokouksia ja raportteja. Vähemmän päälliköitä, joille ei riitä yhtään alaista. Joukkojen viisauden hyödyntäminen ja rahoittajien panostuksen ohjaaminen tehokkaampaan tapaan tehdä tutkimusta. Ennakkoluulottomuus tieteellisen tutkimuksen organisoimisessa. Yhteistyötaitoja, yhteistyötaitoja ja lisää yhteistyötaitoja. Kansallisia ja kansainvälisiä verkostoja, joissa oikeasti tehdään tutkimustyötä. Palkitsemiskäytäntöjen kehittäminen siten, että tieteentekijät ohjataan ulos norsunluutorneista ja asiantuntijamonopoleista. Tutkimusaineiston ja -menetelmien läpinäkyvyyden lisääminen. Avoimet oppisisällöt, joiden ansiosta jokaisen opettajan ei tarvitse itse keksiä pyörää uudelleen. Vähemmän kalliita ja tehottomuutta lisääviä yt-neuvotteluennätyksiä. Nykyaikainen ja osaamista arvostava henkilöstöpolitiikka, epävarmuuden vähentäminen esimerkiksi urapolkujärjestelmällä ja silmänlumeen vastalääkkeeksi urapolut, joita oikeasti noudatetaan. Asennemuutos: teidän laitoksenne tai yliopistonne ei ole sen parempi kuin ne muutkaan, eikä meidän isi ole vahvempi kuin teidän isi.

Mistä aloitetaan?

Minulle luontevinta on ollut edistää tutkimuksen ja opetuksen avoimuutta. Näihin talkoisiin olen käytettävissä koska tahansa.

Sekä alan maallikot että tietojohtamisen haasteiden kanssa konkreettisesti painineet tuntuvat olevan melko yksimielisiä siitä, mikä estää meitä uudistumasta ja olemasta luovia.

Organisaatiovinkkelistä ongelmia ovat esimerkiksi hierarkinen pönötys ja formaalin tiedon yliarvostaminen. Tiedättehän tilanteen: sosiaalista mediaakaan ei oikeastaan ole olemassa, ennen kuin se on virallisesti ’saatettu osaksi prosesseja’. Samaan aikaan ruohonjuuritasolla ihmiset ovat käyttäneet sitä työssään vuosikausia.

Tove Jansson, tuo kaukaa viisas aikuisten-  ja lastenkirjailija, leukaili yltiövirallisuudelle muun muassa kirjassaan Muumipeikko ja Pyrstötähti. Kun seikkailijat kokoontuivat pohtimaan kuinka he voisivat pelastautua uhkaavalta komeetalta, Niiskun mielestä asiasta tulisi järjestää kokous. Niiskuneiti ehdotti, että he suojautuisivat luolaan.

Mistä oikeastaan kumpuaa tarpeemme piiloutua roolien ja muodollisuuksien taakse? Epävarmuudesta? Opitusta näennäisen tuottavuuden tunteesta?

Eilen oivalsin, että ammatillisesti ihmiset – noin hieman karrikoituna – jakautuvat kissa- ja koiratyyppeihin.

Kissat pääsääntöisesti menevät ja tulevat myös työpaikalla miten haluavat, mutta osaavat halutessaan olla tappavan tehokkaita. Niitä saatetaan pitää ylimielisinä ja ne voivat herättää ristiriitaisia tunteita, mutta eivät oikeastaan välitä siitä. Tärkeintä niille on elää kissamaista elämää milloin yksin, milloin yhdessä lajitovereiden kanssa sen mukaan, mikä milloinkin sattuu huvittamaan.

Koirat taas murjottavat, jos ne jätetään yksin. Niiden on voitava hahmottaa oma paikkansa laumassa, jota ne myös mielellään esittelevät muille. Koirat oppivat helposti toistamaan tiettyä käyttäytymismallia, ja kiertävät kuppinsa ympärillä vaikka tuomiopäivään, kunnes saavat lauman johtajalta makupalan. Tiedät aina, missä työpaikkasi koiraihmiset ovat – ensin kannattaa etsiä palaverihuoneesta.

Kissaihmiset soveltuvat ominaisuuksiltaan nykymuotoiseen tietotyöhön kuin nenä päähän, mutta yleensä koiraihmiset saavat kovalla räksytyksellään heidänkin palkkansa, ruokansa ja keikkansa.

Koiramaailmassa unohtuu, että kaikkein tehokkain organisaatio on usein se, joka ei ole organisaatio ollenkaan. Aiheesta on kirjoittanut mm. Esko Kilpi, joka käyttää termiä random network. Yhteiset intressit, merkitykset, ihmiset ja tieto löytävät toisensa.

Nopeutta ja tehokkuutta lupaavan verkoston kääntöpuolena on se, että se jättää pysyvyyttä ja turvallisuutta kaipaavan ihmistaimen sietämään lähes sietämättömän määrän epävarmuutta. Ja kun epävarmuus on kasvanut liian suuriin mittoihin, järjestelmä aikaansaa uuden byrokratiakierteen. Syntyy noidankehä!

Mikä siis avuksi epävarmuuteen? Yhteisöt. Epävirallinen yhteisö on tulevaisuuden työorganisaatio. Ja abstraktia asiantuntijatyötä tekeville se on sitä jo nyt.

Yhteisöt antavat meille kielen, jonka varassa viestiä muiden kanssa ja tulla molemmin puolin ymmärretyksi. Ne varustavat meidät suhteilla, joiden varassa pääsemme eteenpäin. Ja ennen kaikkea ne saavat meidät luottamaan omaan tekemiseemme ja olemiseemme: tällä kaikella on merkitys ja oma paikkansa osana kokonaisuutta.

Entäpä yksilötasolla? Aivan kuten organisaatiot menestyvät parhaiten olemalla vähemmän organisaatioita, yksittäiset ihmiset ja asiantuntijat pärjäävät tekemällä itsestään mahdollisimman inhimillisiä olioita.

Mielestäni kaikkein viisaimpia ovat lopulta ne, jotka tietävät, etteivät tiedä mistään mitään. Olikohan tämä ajatus esitetty alun perin joskus 2000 vuotta sitten?