Arkisto kategorialle ‘asenne’

”On merkillistä, että vaikka ihmiset ovat verkottuneempia kuin koskaan ennen, usko omiin etuoikeuksiin näyttää olevan yleisempää kuin koskaan. Jokin viimeaikaisessa teknologian murroksessa tuntuu lietsovan yksilön epävarmuudet ennennäkemättömän hurjaan roihuun. Mitä suuremmasta itseilmaisun vapaudesta saadaan nauttia, sitä vähemmän halutaan joutua tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka saattavat olla eri mieltä tai sanoa jotain epätoivottavaa. Mitä enemmän alistutaan omien näkemysten kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille, sitä herkemmin näyttää tulevan paha mieli siitä, että tuo vastakkainen näkemys on ylipäätään olemassa. Mitä helpompaa ja ongelmattomampaa elämästä tulee, sitä vahvemmin tunnumme kuvittelevan, että ansaitsemme entistäkin parempaa.

Ehkäpä keksinnöt, jotka ovat tuoneet monille vapautta ja tietoa, luovat myös poikkeuksellisen hyvän kasvualustan luuloille omasta erityisyydestä.”

Näitä erityisyyksiä on loputtomiin: tietty kansallisuus, tietty poliittinen suuntaus, asiantuntemus, ulkonäkö, kulutusvalinnat, muut arvovalinnat.

Huomio- ja vihapuheeseen liittyy kaksi merkittävää kielteistä tunnekokemusta, jotka ovat epävarmuus ja sen herättämä pelko. Epävarmuus kuitenkin kuuluu väistämättömänä osana luonnon ja ihmisen luomiin systeemeihin, joiden osia olemme – ja usein on jopa helpompi hyväksyä tämä tosiasia kuin pyrkiä epätoivoisesti kontrolloimaan olosuhteita.

smiley-1274747_1280

Ylläoleva sitaatti on peräisin Kuinka olla piittamatta p*askaakaan -kirjan kirjoittajalta Mark Mansonilta, s. 62. Piittaamattomuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että tunnistaa ne asiat ja arvot, joilla on todellista merkitystä kanssaihmisenä elämiselle ja toimii niiden mukaisesti. Median lietsomat pöyristymiset ja paskanjauhantapingikset jäävät silloin sivummalle. Kirja laittoi väkisinkin miettimään, kuinkahan moni zenin harjoittaja ylipäätään viettää aikaa netissä.

Manson muistuttaa tässä self-help -oppaiden vastaiskussa selkeäsanaisesti, ettei kukaan meistä ole erityistapaus. Ongelmat ovat harvoin jos koskaan ainutlaatuisia. Joku miettii parhaillaan vastausta juuri samaan kysymykseen.

Kysymys, johon juuri nyt mietin vastausta: mitäpä jos sosiaalinen media olisikin yksi tapa löytää ne vertaiset ja ratkaista yhdessä ongelmia, ei korostaa omaa erityisyyttä tai uhriutua millisekunneissa?

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.

Poimin aamulla Twitter-virrasta mielenkiintoisen huomion. Tutkija Mari Salmelan mukaan kuuden laudaturin ylioppilaat suhtautuvat opiskeluun työnä eivätkä lusmuile tehtävistään.

Tulkintani voi tietysti osua täysin harhaankin. Sen saa mieluusti kumota, jos vastakkaista evidenssiä löytyy. Jokainen ns. kympin tyttö -keskusteluun edes kerran elämässään osallistunut kuitenkin tunnistanee ilmiön. Koulussa hyvin menestyvät nuoret, erityisesti tytöt, ovat opetuksen muodon ja sisällön edellyttämällä tavalla lahjakkaita, ahkeria sekä tietenkin – aargh – tunnollisia.

Haaveilen todellisuudesta, jossa menestyminen opinnoissa olisi ei olisi jotain varhaisluterilaisen kauden hyveluetteloilla kuorrutettua kiltteyttä, vaan sukupuolesta riippumatta osoitus yritteliäisyydestä, sitkeydestä ja päämäärätietoisuudesta.

Lahjakkuuskortin heiluttelussa pesii kaksikin ongelmaa. Toisaalta se väheksyy lahjakkaiden ihmisten tekemää ponnistelua päämääriensä eteen. On kuluttavaa kuunnella kolminelikymppiseksi asti kanssaihmisten tilitystä siitä, kuinka ”sinä se vain opit ja muistat kaiken ihan tuosta vain”. Esimerkiksi se omassa elämässä korkeimmalle arvostettu ja työuran kannalta käytännöllisin laudatur äidinkielestä kun ei tarkoita sitä, etteikö kirjoittaminen olisi raakaa työtä, jota on treenattava jatkuvasti!

Toisaalta lahjakkuuden korostaminen saattaa johtaa myöhemmässä elämässä rimanalituksiin, kun tasapäistämisen innossamme unohdamme nostaa vaatimustason riittävän ylös. Hullu paljon työtä tekee, lahjakas pääsee vähemmällä; joskus jopa liiankin vähällä.

Sanoilla on suunnaton valta. Siksi yritteliään ja sitkeän oppijan uteliaisuus, innostus ja taito sisäistää uutta – aina esikoululaisesta vanhemmalla iällä väitelleeseen tohtoriin – ansaitsevat tulla mainituiksi omilla nimillään, eivät verhottuna johonkin vähättelevään tai halventavaan kaapuun.

geometry

Heini Kilpamäki on omistanut kirjassaan Suomalaisen tyhmyyden ylistys yhden luvun koulutusvastaisuudellemme. Kirja muistuttaa, että herravihan juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Arvostusta herättää virkamiehen, voudin ja viskaalin sijaan auktoriteeteille pitkät haistattava tavissankarihahmo.

Tätä en ole koskaan täysin ymmärtänyt: pystyyhän normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittamaan auktoriteetteja silloin kun se on tarpeellista, ja tarvittaessa kyseenalaistamaan niiden toiminnan muullakin tavoin kuin haistattelemalla. Samoin monilta on jäänyt kokonaan huomaamatta, että korkeakoulutetut edustavat nykyään useilla aloilla pikemminkin proletaareja narreja kuin herroja. (Tutkijoidenkin käteen jäi lopulta vain luu.)

Ihailemme kyllä ihmisten yritteliäisyyttä, sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta, mutta jos ne yhdistyvät oppineisuuteen, aivoissamme tapahtuu ilmeisesti jonkinlainen ylivuototila ja käsityskyky loppuu kesken.

Ei kannattaisi: verkottuneessa maailmassa erilaiset ihmiset ja erilaiset oppijat tarvitsevat toinen toisiaan kipeämmin kuin koskaan. Aloitetaanko vaikka toistemme kunnioittamisesta yli koulutusrajojen?

Juice Leskinen visioi Ajan henki -kappaleessaan kansallisia lobotomia-arpajaisia viitaten samalla ”entiseen lottodemokratiaan, jossa neljä miljoonaa teki yhden onnelliseksi”. Kuinka paljon ajan henki on 36 vuodessa muuttunut? Finanssikonserni Investiumin kyselytutkimuksen mukaan  suomalaiset vaurastuisivat mieluiten lottoamalla – päihittäähän se mukavuudessaan ja helppoudessaan esimerkiksi säästämisen, sijoittamisen ja työnteon.

Entä miten tämä lottometafora liittyy työelämään ja sen kehittämiseen?

Katson ilmiötä Tohtoriverkoston koordinoinnin, yhteisömanageroinnin ja yleisesti inhimillisen pääoman johtamisen näkökulmasta. Olen saanut puolentoista vuoden aikana paljon palautetta innostuneilta ihmisiltä, jotka kiittävät aktiivisuudesta ja rohkeudesta. Samalla olen nähnyt konkreettisesti ongelmat, jotka estävät ihmisiä tarttumasta itsekin toimeen olosuhteiden parantamiseksi. Niitä ovat näennäinen tai todellinen kiire, pelko oman aseman tai maineen menettämisestä, passiivisuus, mukavuudenhalu ja ylenpalttinen kyynisyys tai skeptisyys (”Ei tuo voi toimia”, ”Idealistista haihattelua” sekä tietenkin klassinen ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa”).

Olenkin tunnistavinani palautteista ja keskusteluista kaksi ääripäiden ihmistyyppiä:

  1. Lottokansalainen. Tämä ihmistyyppi ei ole valmis näkemään erityisen paljon vaivaa minkään eteen. Pelissä kuitenkin roikutaan mukana. Rivi jaksetaan jättää sisään joka viikko, koska muutkin niin tekevät, ja olisihan se nyt ”kauheaa, jos voitto osuisikin naapuriin”. Kun lottokansalainen lauantai-iltana huomaa, ettei taaskaan voittanut mitään, hän syyttää huonoa tuuriaan, olosuhteita, lottokonetta tai itseään – pääasia, että löytyy syyllinen, josta jurputtaa. (Ja koska olen juuri lukenut kirjaa salaliittouskomuksista, ei pidä unohtaa sitäkään, että osa onnenpelejä pelaavista kansalaisista uskoo vakavissaan arvontojen olevan järjestettyjä, sen sijaan että olisivat kansainvälisesti arvostetussa suomalaisessa koululaitoksessa oppineet ymmärtämään, millaista jälkeä sattuma ja todennäköisyyteen nähden riittävän alhainen voitto-osuus pelaajan lompakossa tekee.) Lottokansalaisen avainsanat: kohtalonusko, passiivisuus, valittaminen.
  2. Pokerihai. Tämä ihmistyyppi viihtyy tilanteissa, joissa kokee voivansa vaikuttaa ja hyödyntää taitojaan. Suuri yleisö yleensä huomioi pokerimestareista vain pintaliidon ja menestystarinat jättivoittoineen – ei sitä kaikkea työtä, mikä on jäävuoren huipun alla. Toisin kuin lottoaminen, taitavaksi pokerinpelaajaksi kehittyminen vaatii näet uskomattoman määrän harjoittelua, lahjakkuutta, psykologista silmää, pokeriteorian opiskelua, omistautumista, kärsivällisyyttä ja intohimoa itse peliin. Itse olen pelaajana keskinkertaisuus ja taitaville vastustajille varsin helppo ’paisti’, joten en uhraa pöytiin kuin satunnaisesti muutamia euroja viihteen vuoksi. Arvostan kuitenkin pokerigurujen mentaliteettia ja osaamista. Pokerihain avainsanat: taito, pelisilmä, strategian ymmärtäminen, realiteettien taju.

 

Huomaathan eron?

all in.jpg

Pokerin taitaja tietää, että on hyödytöntä jäädä odottamaan täydellistä kättä. Silloin menettää monta hyvää tilaisuutta. On uskallettava pelata niillä korteilla mitä saa.

Mikään ei ole masentavampaa kuin lottokansalainen työpaikalla, harrastustoiminnassa tai someverkostossa. Hän odottaa, että joku muu ratkaisisi ongelmat hänen puolestaan, eikä lopuksi tarvitse muuta kuin istua valmiiseen pöytään.

Jos taas Sinulla on verkostoissasi pokerihai-ihmisiä, panosta kaikki peliin! Aktiivisuus houkuttelee ympärilleen lisää aktiivisuutta – ja hyviä tekoja.

 

Valmistelin tänään materiaalia esitykseen, jossa kerron sosiaalisen median käytöstä ammattikorkeakoulujen hanketoiminnassa.

Monenlaisia yleisöjä kohdanneena ja kouluttaneena tiedostan ennalta, että jokaisessa tilaisuudessa on paikalla keskimäärin kaksi vastarannankiiskeä. Myös heidän automaattivastauksensa ovat pitkälti tuttuja ja ne harvoin yllättävät (vie aikaa, ei osaa käyttää, ei voi korvata kasvokkaistapaamisia, luokatonta sisältöä, tekniikka mättää, liikaa salasanoja, yksityisyyden puute, sähköpostitulva, tietoturva, CIA, FBI). Olikin erityisen ilahduttavaa törmätä aivan toisenlaiseen sanoitukseen muutosvastarinnasta. Asialla oli Riitta Metsänen ja kirjoitus löytyi Juhana Kokkosen toimittamasta Voihan wiki – käytännön kokemuksia sosiaalisen median käytöstä hanketoiminnassa. Kiitos metropolialaisille erinomaisesta ja työelämänmakuisesta mikrokirjasta!

voihan wiki

Riitta pohtii muutoksen henkilökohtaista vaikeutta otsikolla ”Miksi wiki on niin vaikeaa?” (s. 30-31):

Minun aikani, minun ajan henkeni, mieleni maisemat, oppimisympäristöni ovat 50- ja 60-luvun Suomessa. Koululaitos opetti varsinkin työläisperheiden tyttäriä ja poikia alamaisuuteen, vaatimattomuuteen, kovaan työntekoon ja herrojen pelkoon. Nämä nöyryyden ja nöyryytyksen ahdistavat pilarit olen onnistunut jokseenkin kumoamaan vuosien varrella. Mieleni kuormat ovat keventyneet, mutta yhtä kouluaikaista, päähäni iskostettua ajatusta en ole pystynyt kumoamaan. Se kimmahtaa kirkkaasti eteeni aina silloin tällöin. Tämä ajatus tai kansan toteamus on, ettei keskeneräisiä töitä saa näyttää herroille eikä hulluille.

Bingo, Riitta! Vaikka väitämme sietävämme keskeneräisyyttä ja opetamme muitakin asennoitumaan oikein, pystymmekö siihen oikeasti? Pidämme juhlapuheita kokeilukultturista, mutta haluaisimmeko silti viilata viisivuotissuunnitelmia ja tehdä kaiken ennalta mahdollisimman valmiiksi, ettemme vain näyttäisi typeryksiltä muiden silmissä?

Näemmekö edes niitä yhteyksiä, joita sosiaalisen median taitavalla hyödyntämisellä ja avoimilla verkostoilla on digitalisaatio-osaamiseen, joka on nyt yhden jos toisenkin huulilla?

Kuten Juhana Kokkonen kirjassa muistuttaa, kehitystoiminta ja sen todellinen tekeminen etenee aina kokeilujen ja epäonnistumisten kautta. Silti hankeviestintämme on kliinisen siloteltua ja keskittyy onnistumisiin ja tiimin osaamiseen. Miksi? Koska niitä keskeneräisiä töitä ei saa näyttää herroille eikä hulluille.

Jos haluat oppia itse ja auttaa muitakin oppimaan, uskalla kertoa myös matkasta, ei ainoastaan päämääristä! Oppimisen ja uudistumisen näkökulmasta tietojohtaminen on tiedon saattamista virtaamaan. Aineeton pääoma ei tule koskaan valmiiksi. Voit ainoastaan olla rakentamassa pala palalta parempaa maailmaa ja se onnistuu vain tekemällä tekemisestä riittävän näkyvää.

Niin, ja se esitysmateriaali. Se on vielä kesken 🙂

Kenelle hajautunut yhteistyö sopii? Ketkä luovat ja jakavat tietoa verkossa? Millaisiin tilanteisiin online-työskentely parhaiten istuu?

Höh! Kenelle tahansa! Kuka vaan! Ihan mihin vain se laitetaan sopimaan! Tai sitten ei. Oheisten kysymysten luulisi jo itsestäänselvyyksinä vanhentuneen pystyyn kuin lahojen puunrankojen, mutta aina toisinaan tipahdan maan pinnalle ja huomaan, ettei yhteiskuntamme ole vielä ihan niin pitkällä.

Työvälineiden omaksuminen on hidasta, mutta rakenteiden ja ajatusmallien muuttuminen vie kokonaisia sukupolvia.

Moni komppasi Twitterissä. TTL:n Minna Janhonen tarkensi, ettei ilmiö itsessään yllättänyt, vaan sen välttämättömyys.

Kasvokkaiset tapaamiset varsinkin alussa auttavat pitkälle, se on tutkittua faktaa. En silti haluaisi ajatella, että face-to-face -vuorovaikutus on 2010-luvulla normi, jonka mukaan työyhteisöjen pitää elää. Sellainen on neliraajajarrutusta tai suorastaan -halvausta takaisin menneisiin vuosikymmeniin. Huomattava osa muuttuva työelämä -keskustelusta virtuaalitiimeineen ja joustotöineen kiertää tosiasiassa kehää teollisajan mallien ympärillä.

Voisiko perinteisten rakenteiden suojissa operoiva projektityö – joka kutsuu itseään moderniksi ja verkottuneeksi siksi, että käytössä on sähköposti, Lync ja Twitter – peruutuspeiliin katsomisen ja teknologian kauhistelun sijaan omaksua oppeja nettiyhteisöistä?

Niillä on kolmen vuosikymmenen mittainen historia. Ne jakavat ja luovat uutta tietoa ajasta ja paikasta riippumatta. Ne tuottavat uusia ”informaatiohyödykkeitä”, esimerkiksi avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Niissä tehdään yhteistyötä, usein ilman ainuttakaan kasvokkaistapaamista. Ne luovat omat norminsa ja käytäntönsä ilman että joku käskee. Ne elävät vain sen aikaa kun tarvetta on, takertumatta vanhaan. Tarvittaessa ne muodostavat itsensä uudelleen.

Hyödyt ovat ilmeiset: säästyy aikaa, rahaa ja luontoa, ja silti syntyy tuloksia. Millaisia ominaisuuksia ja asenteita paljastuu nettiyhteisöjen aktiiveista?

  • Tieto on julkinen hyödyke, joka kuuluu kaikille
  • Aktiivisuus ja itse tekeminen
  • Mahdollisuus auttaa muita
  • Urheiluhenki, kyky sietää virheitä ja keskeneräisyyttä
  • Kokemus
  • Kokee verkkoviestinnän itselleen luontevaksi
  • Edelläkävijyys tiedon omaksumisessa
  • Usein alempana organisaatiohierarkiassa (!)
  • Heillä on myös aikaa ja tahto omistaa aikansa omalle intohimolleen.

 

Ja sitten vielä se tärkein. Nämä ovat vasta yksittäisen ihmisen ominaisuuksia. Paljon suurempi painoarvo on verkostojen vaikutuksella, tietyn yhteisön rakenteella, ryhmädynamiikalla, sosiaalisella pääomalla ja muulla kollektiivisella tiedolla. Mutta ne ovat omien bloggaustensa arvoisia isoja kysymyksiä.

Tämä on yksi rakkaimmista teeseistäni tutkijavuosilta, eikä se näytä päivääkään vanhentuneen:

Hyvä yhteisö toimii, oli se sitten online tai offline. Ja jos yhteisö ei toimi, teknologia lähinnä pahentaa sen ongelmia.

Otsikon kysymys on viime viikkoina tullut usein mieleen.

Äitini oli kuukausi sitten leikkauksessa, jonka yhteydessä häneltä puhkaistiin vahingossa ohutsuoli ja bakteereja pääsi verenkiertoon. Seurauksena oli vakava sepsis sokkeineen ja happeutumishäiriöineen ja kaksi uutta leikkausta.

Vaikka äiti on iäkäs, hän toipui pahimmasta, katselee virkeänä ympärilleen, juttelee, kuuntelee, nauraakin hoitajien ja vierailijoiden jutuille – ja toivoo pääsevänsä pian uimaan. Toipuminen on kuitenkin hidasta. Tehohoito jatkuu edelleen, koska leikkaushaavaa on jouduttu pitämään auki ja puhdistamaan. ”Päivä kerrallaan” on klisee, mutta viimeistään tällaisissa tilanteissa ihminen havaitsee, että se on myös välttämättömyys. Hetkessä läsnä oleminen pesee menneiden jahkailun ja tulevaisuuden pelkäämisen sata-nolla.

Alkuperäisestä hoitovirheestä ja potilasvahingosta ovat yksimielisiä niin alan ihmiset kuin maallikotkin. Inhimillisiä virheitä sattuu työssä kuin työssä – ja ne ovat yleensä varmin tie oppimiseen, kehittymiseen ja tässä tapauksessa potilasturvallisuuden parantamiseen. Emme siis halua tuomita ketään. Tuntuu vain julmalta, että aina omillaan selvinnyt, ikäisekseen todella hyväkuntoinen ja alati toimelias äiti joutuu nyt kokemaan tällaista.

Raskasta on ollut myös ongelmien kasautuminen: 7-sisaruksisen perheemme osaksi on tullut viime aikoina hieman liian monta toilausta ja niiden seurausta.

P1080350

Siskoni valmistautuu parhaillaan useampaan eri sydänleikkaukseen. Pelkään, mutta ajattelen myös, että tällä kertaa kaikki menee hyvin.

Nyt tapahtunut on nostanut pinnalle paljon muutakin, mikä ei tänne blogiin mahdu. Sukuni tilannetta hankaloittaa merkittävästi se, ettei asiantuntevan avun vastaanottaminen ole koskaan ollut vahvuuksiamme. (Minullakin sen oppiminen kesti 30 vuotta). Kriisitilanteita jäädään hautomaan neljän seinän sisälle ja omaan pieneen piiriin – siis siihen porukkaan, jolla on itselläänkin sama kriisi. Ei tarvitse olla rakettitieteilijä ymmärtääkseen, ettei kyseisellä systeemillä saa aikaan minkäänlaista parannusta tilanteeseen.

Omasta kevättalven aivokäyrästäni ei paljon jää jälkipolville kerrottavaa. Välillä huomaan kirjoittavani yksinkertaista tekstiviestiä 20 minuuttia. Poden huonoa omatuntoa siitä, että henkilöbrändini ei olekaan 24/7 aikaansaava ja dynaaminen, blogissa on ollut radiohiljaisuus ja siitä kauan etsitystä toimeentulosta ei ole tietoakaan. Monet ovat sanoneet, että läheisten ja oma terveys on tärkeintä. Mutta ruhtinaallisten kuukausitulojen suojista on helppo olla muistamatta, ettei työtön tai pienipalkkainen niin vain lähde katsomaan sairaalassa olevaa äitiään satojen kilometrien päähän: that costs money.

Jollain ilveellä – ehkäpä sittenkin äidiltä perityllä sitkeydellä – olen kuitenkin jatkanut tuottavan työn etsimistä, laatinut hakemuksia, koonnut asiakkaalle verkkokurssia ja rakentanut Tietoasiantuntijoiden mainion porukan kanssa community management -strategiaa. Se liikahti tällä viikolla myös konkreettisesti eteenpäin, kun yhdistyksen uusi Twitter-tili näki päivänvalon.

Tehtävästä ja asiasta toiseen hyppely tunnetusti laskee älykkyysosamäärää, eli multitasking tyhmentää. Mutta multimurehtiminen tekee ihmisestä toivottoman typeryksen.

Ja sellaista kohtaloa en soisi kenellekään toiselle uranvaihtajalle.

Kiitoksetkin ovat paikallaan. Ne kuuluvat lähisuvulle, jota vaikeudet joka kerta rohkaisevat puhumaan hieman avoimemmin, kannustaville ja konkreettisia neuvoja jakaneille some-tutuille, sekä tietenkin ystäville, jotka ovat ennakkoluulottomasti kutsuneet vihannesta muistuttavan lähimmäisensä mukaan esimerkiksi Kingi-kotikatsomoon.

Päivä kerrallaan.