Arkisto kategorialle ‘ajankäyttö’

”On merkillistä, että vaikka ihmiset ovat verkottuneempia kuin koskaan ennen, usko omiin etuoikeuksiin näyttää olevan yleisempää kuin koskaan. Jokin viimeaikaisessa teknologian murroksessa tuntuu lietsovan yksilön epävarmuudet ennennäkemättömän hurjaan roihuun. Mitä suuremmasta itseilmaisun vapaudesta saadaan nauttia, sitä vähemmän halutaan joutua tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka saattavat olla eri mieltä tai sanoa jotain epätoivottavaa. Mitä enemmän alistutaan omien näkemysten kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille, sitä herkemmin näyttää tulevan paha mieli siitä, että tuo vastakkainen näkemys on ylipäätään olemassa. Mitä helpompaa ja ongelmattomampaa elämästä tulee, sitä vahvemmin tunnumme kuvittelevan, että ansaitsemme entistäkin parempaa.

Ehkäpä keksinnöt, jotka ovat tuoneet monille vapautta ja tietoa, luovat myös poikkeuksellisen hyvän kasvualustan luuloille omasta erityisyydestä.”

Näitä erityisyyksiä on loputtomiin: tietty kansallisuus, tietty poliittinen suuntaus, asiantuntemus, ulkonäkö, kulutusvalinnat, muut arvovalinnat.

Huomio- ja vihapuheeseen liittyy kaksi merkittävää kielteistä tunnekokemusta, jotka ovat epävarmuus ja sen herättämä pelko. Epävarmuus kuitenkin kuuluu väistämättömänä osana luonnon ja ihmisen luomiin systeemeihin, joiden osia olemme – ja usein on jopa helpompi hyväksyä tämä tosiasia kuin pyrkiä epätoivoisesti kontrolloimaan olosuhteita.

smiley-1274747_1280

Ylläoleva sitaatti on peräisin Kuinka olla piittamatta p*askaakaan -kirjan kirjoittajalta Mark Mansonilta, s. 62. Piittaamattomuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että tunnistaa ne asiat ja arvot, joilla on todellista merkitystä kanssaihmisenä elämiselle ja toimii niiden mukaisesti. Median lietsomat pöyristymiset ja paskanjauhantapingikset jäävät silloin sivummalle. Kirja laittoi väkisinkin miettimään, kuinkahan moni zenin harjoittaja ylipäätään viettää aikaa netissä.

Manson muistuttaa tässä self-help -oppaiden vastaiskussa selkeäsanaisesti, ettei kukaan meistä ole erityistapaus. Ongelmat ovat harvoin jos koskaan ainutlaatuisia. Joku miettii parhaillaan vastausta juuri samaan kysymykseen.

Kysymys, johon juuri nyt mietin vastausta: mitäpä jos sosiaalinen media olisikin yksi tapa löytää ne vertaiset ja ratkaista yhdessä ongelmia, ei korostaa omaa erityisyyttä tai uhriutua millisekunneissa?

Breaking news! Olen pian 15 vuotta tehnyt töitä nettiyhteisöjen parissa, mutta nyt aion vähentää radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Eniten aikaa olen käyttänyt Twitterissä ja Facebookissa. Avaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia ja hieman yleisempiäkin syitä päätökseen.

Kun kerroin nettikuuristani Facebookissa(!), ystäväni totesi, että yllättävä päätös etenkin minulta. Näin voisi toki äkkiseltään ajatella, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. Tarkemmin ajateltuna valinta on suorastaan odotettu. Joku saattaisi jopa kysyä, miksi vasta nyt?

Aloitin digimaailmojen tutkijanuran jo ennen sosiaalisen median läpimurtoa. Siksi maaperääni ovat oikeastaan aina olleet ns. perinteiset nettiyhteisöt, tiiviimmät yhteenliittymät, jotka keskittyvät tietyn aihepiirin syvemmän tietämyksen ja kokemusten jakamiseen. Niiden myötä etsin uusia, järkevämpiä ja mielekkäämpiä tapoja organisoida yhteistä tekemistä. Olen pariin otteeseen kuunnellut Valtteri Lindholmin puheenvuoroa ja jos olisin Varustelekan kauppias, totta kai jatkaisin äärimmäisen toimivaa symbioosia Facebookin kanssa. Näkökulmani tässä kohtaa ei kuitenkaan ole erilaisen sälän kauppaaminen ihmisille, vaan pikemminkin kulutuksen välttämätön vähentäminen ja muiden monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen.

Some-tyytymättömyyteeni on vaikuttanut kolme tekijää. Ensinnäkin minulle on tärkeää viestintäteknologian inhimillisyys eli merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne; kokemus, joka valitettavasti on varsin kaukana Facebook-feedin reaalitodellisuudesta. Näen juuri sen, mitä bisnes tai jokin poliittinen koneisto haluaa minulle syöttää. Kanssaihmisiltä saadaan kohtaamisen ja dialogin sijaan automaattipeukkuja ja -sydämiä.

Toiseksi, jopa alan ammattilaisten eli yhteisömanagereiden cmadfi-yhteisössä menevät suloisesti sekaisin yksisuuntainen organisaation sisällön tuuttaus sosiaaliseen mediaan ja yhteisöt, jossa keskitytään jäsenten välisten suhteiden lujittamiseen. Klikkaustökkäysnäkyvyys-some on valitettavasti syönyt kuuntelun ja rauhallisen pohdiskelun kulttuurit aamupalaksi.

Kolmanneksi, massa-somen hetkittäin hyvästä käyttäjäkokemuksesta ei ole enää kuin rippeet jäljellä. (Vielä vuonna 2008 Facebookissa saattoi lähettää kavereille virtuaalisia oluttuoppeja ja viinilasillisia; Messengerin ohella ehdottomasti kätevin ja päivää piristävin toiminto koko palvelun historiassa.) Jos muistelemme hetken Wanhojen Aikojen news-ryhmiä ja keskustelufoorumeita, voimme todeta, että kirjautuessaan yhteisöön käyttäjä näki välittömästi – ja absoluuttisen tarkkojen lukumäärien kera – kaikki lukemattomat viestit ja pääsi halutessaan syventymään niihin lähemmin. Mutta yritäpä saada samanlainen hallinta siihen näkymään, mitä Facebook tai LinkedIn sinulle esittävät.

Sosiaaliset verkostopalvelut ovat toki tarjonneet helposti lähestyttäviä tontteja tiiviimpien ryhmien muodostamiseen. Vuosien varrella takataskuun on kertynyt loistavia esimerkkejä, kuten pienten lasten äitien hätäkahvi-toiminta, paikalliset kirpputorit, eläinsuojelun pelastamien koirien omistajien yhteisöt tai yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan perustetut Facebook-ryhmät.

Mutta mitä siinä ohessa tapahtui vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle? Somessa on jaettu ahkerasti entisen Facebook-pomon Chamath Palihapitiyan huomioita siitä, mikä nykyisessä online-ekosysteemissämme on pielessä – eikä hän ole suinkaan ainoa, joka on todennut luoneensa hirviön.

Olemme luoneet lyhytjänteisiä dopamiinikoukkuja, sydämiä, tykkäyksiä, peukkuja. — Ei kansalaiskeskustelua, ihmisten välistä yhteistyötä; tieto on vääristynyttä, valheellista. — Sijoittajat pumppaavat rahaa idioottimaisiin yrityksiin sen sijaan, että keskityttäisiin todellisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen tai sairauksien torjuntaan.

Dopamiini on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, joka vaikuttaa mielihyvän kokemuksiin ja tunteiden säätelyyn. Maallikonkin on helppo ymmärtää, että tällainen aine näyttelee merkittävää osaa erilaisissa addiktioissa.

Fear of missing out, pakonomainen some-ilmoitusten tarkistaminen, liki pakkotoiminnoksi muodostunut Faceen, Instaan tai Twitteriin kirjautuminen – uskallatko kysyä itseltäsi, montako kertaa päivässä teet tämän? Olen kokeeksi tarkkaillut tekemisiäni nyt muutaman päivän ajan ja voin sanoa, että varsinkin Twitterin osalta luku ei ole kovin kaunista katsottavaa. Se on yli 20.

Skillhive-parvityöalustan kehittäjä Janne Ruohisto muistutti keskustelussamme, miksi peukku oli Facebookilta nerokas keksintö: koskaan aiemmin ei osallistuminen ole ollut näin helppoa. Tällä helppoudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Peukuista tuli äärimmäisen tehokas mittaamisen ja sisällön ohjailun väline. Käyttäjät koukuttuivat ja etenkin nuoremmissa ikäryhmissä ajautuivat mittaamaan omaa ihmisarvoaan tykkäysten määrällä. Ja toki tykkäys oli myös innovaatio, jota kaikki ryhtyivät kopioimaan sen sijaan, että olisivat tuottaneet jotain omaa.

Siksi kannatan peukkukapinaa. Emmeköhän keksi jotain muuta fiksua, kunhan lakkaamme automaattipeukuttamasta kaikkea näkemäämme. Ennustan, että 20-30 vuoden päästä hihittelemme tykkäysten varaan rakennetulle somelle samaan tapaan kuin nyt faksia käyttävälle asiakaspalvelulle.

Kuten Parviäly ja ongelmanratkaisu digitaalisilla alustoilla -artikkelissakin totesin, nyky-some on tehnyt korvaamattoman palveluksen madaltaessaan suurten ihmismassojen kynnystä olla vuorovaikutuksessa yli oman lähipiirin. Tällä palveluksella on kuitenkin ollut hintansa. Elämä on annettu algoritmien ohjailtavaksi, arvokas digitaalinen sisältö muiden kuin ihmisten itsensä hallittavaksi, kaikista kallisarvoisin resurssimme eli aika ärsyketulvan pirstomaksi.

computer-1106900_640

Someaktiivin tyypillinen työpäivä. Kuva: Pixabay

Monet sosiaalisen verkon historiaa pidemmän aikaa seuranneet ovatkin esittäneet, että edessä saattaa olla paluu kiinteämpiin aiheyhteisöihin. Siinä missä mainostajat etsivät aina mahdollisimman suurta massaa, jonkin muun logiikan ohjaamalle palvelulle riittää se, että ihmiset saavuttavat jaetut tavoitteensa ja ovat tyytyväisiä palvelun tarjoamiin ominaisuuksiin.

Omassa visiossani tulevaisuuden somessa on ylikansallisten tietoimperiumien sijaan yhä enemmän alustoja, jotka käyttäjät omistavat (ja rahoittavat) yhteisöllisesti. Muutos ei käy hetkessä, mutta vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa – sekä meillä että maailmalla. En tosin ole aivan varma, tuleeko niistä kestäviä ennen kuin myös taustalla vaikuttavaa talousajattelua päivitetään.

Sosiaalisen median nykykartta muistuttaa Fingerporia, jossa mies osti treenihousut ja kaveri totesi ”Pian sinä voit hankkia oikeat housut.” Osaamme jo kaikissa ikäryhmissä nettisosiaalisuuden alkeet, nyt tarvitsemme enää vain paremmat alustat sen toteuttamiseen. Treenisomesta on aika siirtyä (tai palata!) ihmisten internetiin. Tähän liittyen esimerkkeinä People-Centered Internet sekä lukuisat www:n isän Tim Berners-Leen haastattelut, joissa hän muun muassa haluaa palauttaa netin käyttäjille oikeuden omiin tietoihinsa.

Näistä laajemmista liikehdinnöistä huolimatta syyt päätökseen vähentää somen käyttöä ovat myös itsekkäitä. Haluan takaisin keskittymiskykyni ja muistini. Täytän alkavana vuonna 40, eikä pääkoppani kykene enää käsittelemään tietotulvaa yhtä hyvin kuin nuorempana. Kuulun moniin rinnakkaisiin someverkostoihin ja -yhteisöihin. Tietojohtamisen spesialistina roolini on katalysoida tiedon liikkumista ja yhdistää ihmisiä toisiinsa. Tehtävä on tärkeä, mutta oloni on välillä kuin lintulaudalla, josta muut käyvät nokkimassa haluamansa informaation muruset (ja itse hukkuu harmaanvalkoiseen tavaraan, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta).

Havaintojeni perusteella uskon monen muunkin yhteisömanagerin jakavan saman kokemuksen, vaikka työssä jaksaminen ei cmadfi-yhteisössä päällimmäisenä puheenaiheena ole ollutkaan.

Lähden tietoisesti harjoittamaan aivojani siihen, etten enää tarvitse nopeita koukkuja ja sosiaalisia pseudopalkintoja, vaan levollista läsnäoloa yhdessä tilanteessa kerrallaan. Jutut entisistä Facebook-pomoista tai nettiriippuvuuden haitoista eivät olleet ainoita tekijöitä päätöksen takana. Oma osansa on myös äskettäin lukemallani Pälvi Rantalan mainiolla kirjalla Nokkaunia ja tehotorkkuja – tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (Hansaprint, 2016).

Mietiskely, lepo, nukkuminen, rauhoittuminen, pelkkä ajattelu hiljaisuudessa ilman ulkopuolisia ärsykkeitä on syvä, tärkeä osa ihmisenä olemista. Jos sitä ei ymmärrä ja toteuta, tulee väistämättä ongelmia. Huumausaineet ja facebookinkaltaiset muka-tekemiset-olemiset täyttävät levon tilaa. (s. 179)

Olen aina nukkunut päiväunia, ja juuri siksi saanut niin paljon aikaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että tämä aikaansaaminen ei ole ollut missään vaiheessa tavoitteeni. Siinäpä sen paradoksi. Tarkoitushakuinen ”täsmänukun, mittaan ja optimoin itseäni, jotta olisin tuottavampi ihmisenä” on minusta yhtä sairaan kuuloinen elämäntapa kuin Facebook-feedin tsekkaaminen 120 kertaa päivässä. Tekeminen lähtee ihmisyydestä, ei toisinpäin.

Mutta viimeistään kirjan luettuani tiesin, mihin käytän kaiken sen ajan, mikä somen käytöltä vapautuu. Tietenkin päiväuniin!

Ja kukapa tietää, vaikka voisin vuonna 2027 todeta luoneeni verkostokumppanieni kanssa ainakin pienen tontin inhimillisempää sosiaalista mediaa 🙂

 


Aihetta sivuten:

Jos joku vielä vuonna 2016 kuvittelee, ettei Facebook liity työelämän kysymyksiin, suosittelen pikaista liittymistä Reworking of work -ryhmään. Lukeudun sen faneihin ja satunnaisaktiiveihin, samoin Ilkka Olander, joka taannoin kirjoitti aiheesta otsikolla Tulevaisuuden työ on järjestynyt kuin internet.

Työ on aina muuttunut. Leo Tolstoin klassisessa Anna Kareninassa maanomistaja Levinin ystävä suree orjuuden lakkauttamista, sillä hän kokee, ettei heillä ole enää mitään keinoja(!) saada työvoimaa tuottamaan. Aivan samalla tavoin meillä murehditaan tänä päivänä robotisaatiota ja automaatiota.

Ei tarvitse olla edes futurologi ennustaakseen, että rutiinityö vähenee, kun taas inhimillisestä pääomasta ja sosiaalisista suhteista rakentuva arvon luominen kasvattaa merkitystään. Organisaatiot eivät suinkaan katoa, mutta niiden on opittava toimimaan ketterämmin. Pieni on kaunista – ja vähemmän kömpelöä.

nails-1134041_640

Myös tietojohtamisen teemapäivissä ja seminaareissa on useaan otteeseen keskusteltu merkityksellisyydestä. Nimenomaan kokonaisuudelle, ei yksilölle. Silti yksilötasollakaan harva uskaltaa kysyä, miksi teen juuri sitä mitä teen.

Irvokkaita esimerkkejä merkityksettömyydestä on maailma pullollaan. Vanhan tiedon esittäminen uutena, samojen latteuksien toistaminen, syntyessään vanhentuneet strategiat tai järjettömän kuuloiset kurkkudirektiivit. Tai tutkimus, jolle keksitään aihe sen mukaan, mitä rahoittajat suostuvat sillä hetkellä rahoittamaan. Tai tutkimus, joka tehdään vain siksi, että data oli saatavilla, ei siksi että se olisi tuottanut uutta tietoa. Tavoite ei ole sama asia kuin merkitys. Tätä voi jokainen kokeilla testaamalla, pystyykö siirtämään 2000 nuppineulaa laatikosta toiseen yhden iltapäivän aikana.

Entisenä akateemisen maailman julkaisujyyränä uskallan nykyään jo kysyä itseltäni, onko tekemiselläni merkitystä. Olen jo kauan elänyt kuten opetan: uskon avoimeen tiedon jakamiseen ja ammatillisen verkkosisällön tärkeyteen. Luon sitä, koska haluan olla tekemässä työelämästä kaikille mielekkäämpää. Henkinen kotini on digitaalisen maailman verkostoissa ja yhteisöissä. Aloitin työurani tutkimalla nettiyhteisöjä – sittemmin niistä on tullut elämäntapa.

Me Naiset teki jutun Hertta Heinosesta, joka multitaskasi yliopistolla 10 vuotta projektitutkijana, opettajana ja kouluttajana, kunnes ryhtyi kasvattamaan lampaita(!). Hertta muistutti oman intuition seuraamisen tärkeydestä. Mikset tekisi sitä, mistä puhuessasi innostut ja heräät eloon aivan toisella tavalla kuin istuessasi kokouksessa linjaamassa organisaatiolle viisivuotisstrategiaa?

Liian usein puolet ihmisten valveillaoloajan energiasta kuluu siihen, että yritämme teeskennellä innostuvamme täysin turhanpäiväisistä kysymyksistä. Paperien siirtely ja jatkuva kokoustaminen ei ole niin merkityksellistä, että siitä pitäisi maksaa kenellekään tuhansia euroja kuukaudessa. Julkinen sektori on iso ongelmavyyhti, mutta ei suinkaan ainoa lajissaan.

Käymme keskustelua lillukanvarsista, kun pitäisi keskustella tekemisen merkityksestä. Esimerkiksi työaikojen mittaaminen on aihe, johon ajaudutaan yhä uudelleen – ja vieläkin joudutaan erikseen vaatimaan, että minuuttien tuijottamisesta luovuttaisiin. Miksei se ole jo päivänselvää?

Tehokkuuskeskustelussa on nähtävissä oman eturyhmän suosimista ja sekalaisen touhottamisen glorifiointia. Molemmat ovat jo itsessään tehokkuussyöppöjä. Esimerkiksi kun Alexander Stubb nokkaisi yliopistoväkeä siitä, etteivät he tee kesällä mitään, välittömästi jostain riensi paikalle joukko tutkijoita vakuuttelemaan, että ”heillä on kyllä aivan kauhea kiire koko ajan”.  Kaikki tietävät, että uutta luova työ edellyttää aikaa, tilaa ja keskittymisrauhaa (ja rahoituksen jatkuvuutta), eikä näitä juuri ole yliopistoissa näkynyt.

Silti ihmisten kuluttavat voimiaan oman tekemisen erinomaisuuden vakuutteluun eikä tilanteen parantamiseen. Näin kalliiksi tulevaa kuplaa on vaikea löytää edes sosiaalisen median pimeämmistä syövereistä.

Kauppalehti raportoi viime vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan yli kolmasosa tukkukauppiaista ei ole millään tavoin varautunut digitalisaatioon. Heiltä on jäänyt kokonaan havaitsematta mahdollisuus, että asiakas ostaisikin suoraan tuottajalta. Alustatalous ja jakamistalous edustavat juuri tätä murrosta, digitalisaatiokehityksen keihäänkärkeä. Se koskee kaikkia toimialoja kaupasta pankki-, majoitus- ja taksipalveluihin, koulutuksesta ja tutkimuksesta hyväntekeväisyyteen. Välikäsien tarve vähenee. Monen alan totuttu, itsestäänselvyytenä pidetty merkitys katoaa.

Levinin ystävän perillisten neuvostoaikaista orjuuskäsitystä edustavat harmaat herrat jyrisevät sanomalehtien palstoilla, kuinka ihmiset pitäisi saada muuttamaan autioituvista syrjäkylistä isoihin kaupunkikeskuksiin, tietenkin työn perässä. Näiltä ruoskanheiluttajilta on mennyt kokonaan ohi kaksi yksityiskohtaa, joten paljastan ne lopuksi tässä.

  • Internet on keksitty. Yhä useammalla on mahdollisuus valita työn tekemiselle parhaiten sopiva aika ja tila, joka ei riipu seudun väkiluvusta – sitä kutsutaan muun muassa jousto-, etä-, mobiili- tai läsnätyöksi.
  • Sen sijaan että luotaisiin arvoa valmistavan teollisuuden yritysten omistajille, ihmiset luovat arvoa suoraan toinen toisilleen. Tämä näkyy niin luovan urbaanin tietotyöläisen kuin maalle muuttaneen ja ”velvollisuuksiaan pakoilevaksi downshiftaajaksi” usein haukutun karjankasvattajan tai luomuviljelijän arjessa. Häviäjiä ovat erilaiset väliportaat ja perinteiset rahantekokoneistot.

 

Jo koetut muutokset työelämässä ja ympäristössä edellyttävät lopulta myös sitä, että jokainen oppii tulemaan toimeen vähemmällä. Väliaikainen aherrus työttömänä työnhakijana oli siihen hyvää treeniä. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti jos koet tekeväsi jotain pelkästä velvollisuudesta ja välttääksesi niiden harmaiden herrojen arvostelun. Taannoinen työttömyysjakso vapautti myös tekemään sellaista, jonka toiset ihmiset kokevat arvokkaaksi (toisin kuin tutkimusjulkaisuni): jakamaan aktiivisemmin tietoa, bloggaamaan, sparraamaan, järjestämään tapahtumia, viemään läpi koulutuksia, joissa muutkin oppivat arvokkaita sometaitoja. Sapatille on paikkansa.

Merkityksen merkitystä ei voi korostaa liikaa! Arvokkaaksi koettu yhdessä tekeminen luo kahdensuuntaista hyvää: se tukee ihmisten motivaatiota ja innostusta työhönsä.

Ja innostuneet ihmiset luovat yhä uusia merkityksiä ja uutta arvokasta tietoa.

 

Helsingin Sanomat kuvaili taannoin osuvasti työmatkaajien arkea. Ulkomailla paljon matkustavien elämä on pirstaleista, lähtien aikataulutuksesta ja päätyen univaikeuksiin ja muihin mahdollisiin terveyshaittoihin. Kuten Työterveyslaitoksen tutkijat totesivat vuonna 2011 julkaistussa raportissaan, ”työhön liittyvä tiheä ulkomaille matkustaminen nykyisessä mittakaavassa on kohtuullisen uusi ilmiö, ja siihen liittyviä hyvinvointi- ja terveysvaaroja ei ole tunnistettu samassa määrin” kuin ulkomaankomennuksista (s. 1, kursivointi lisätty).

Douron rantamilla

Douron laakso Portugalissa. Kuten oluessa, työmatkoissakin ensimmäinen maistuu parhaalta ja sen jälkeen maku laimenee.

Aloittaessani hajautuneen yhteistyön ja nettiyhteisöjen tutkijana yli vuosikymmen sitten olin erityisen ylpeä siitä, että alamme tutkijat ja konsultit eivät puhuneet pelkästään eurojen säästämisestä vaan myös ympäristökuormituksen vähentämisestä. Eroon turhasta sinkoilusta ja palavereista, ja luonto kiittää! Viime vuosina olen havahtunut huomaamaan, että lupaukset ovat jääneet lunastamatta.

Moni on valmis auttamaan turvapaikanhakijoita tai muita hädänalaisia, mutta ympäristö on siitä epäkelpo autettava, että sen hätä on vuosisatojen mittainen ja kiteytyy huonosti somekampanjaksi.

Päivänselvä syy matkustamisen lisääntymiseen on aiempaa kansainvälisempi toimintaympäristö, mutta meidän ei tarvitse nostaa käsiä pystyyn ja tuudittautua tilanteeseen. Jos lentomatkustamisen suosion kasvu ei pian taitu, on vaarana, että se mitätöi muissa päästöissä jo aikaansaadut vähennykset.

Otsikkoni ei viittaa siihen, että kehityksen pitäisi pysähtyä – päinvastoin. Paradoksaalista on vain se, että käytettävissä olevasta viestintäteknologiasta huolimatta työmatkustaminen lisääntyy.

En toki tarkoita, että kasvokkain tapaamisista voitaisiin noin vain luopua. Ilman niitä jäisivät suhteet luomatta ja neuvottelut käymättä. Joissakin kulttuureissa on selvää, ettei tarvittava luottamus voi rakentua kuin istumalla yhteisen pöydän ääreen ja mieluiten koko perheen kera.

Mutta kaikki matkat eivät sentään suuntaudu Kiinaan. Miten on mahdollista, että Suomesta ulkomaille tehtävien työ- ja kokousmatkojen määrä on tämän vuosituhannen aikana kasvanut 500 000:lla, eikä suinkaan vähentynyt?

Väitän oppimani ja tutkimani perusteella, ettei kyse ole viestintäteknologian puutteista vaan ihmisten haluttomuudesta käyttää sitä tavalla, joka vaarantaisi totutut rutiinit. Toisenlaisiakin esimerkkejä onneksi löytyy, esimerkiksi Kone, jolle virtuaalikokoukset ovat olleet arkea jo vuosikymmenen.

Kun organisaatiossa on muutosvastarintaa, mukahuono tekniikka on helpoin syypää – sehän ei nurise takaisin, ainakaan toistaiseksi. Mahdollisuuksia on. Me emme vain käytä niitä täydellä teholla. Aluksi on myönnettävä, että kyseessä on ongelma.

Kuten Hesarin juttu muistuttaa, mielikuvissa työmatkoilla on edelleen statusarvoa, vaikka todellisuudessa gloria on huonosti nukutuista öistä ja lentokenttäjonoista kaukana. Ilmeisesti haluamme kuvitella olevamme lomalla myös ollessamme töissä, mikä nostaa väistämättä esille kysymyksen siitä, miksi niin moni on valmis tekemään vastenmielistä tai merkityksetöntä työtä.

Loma- ja elämysmatkailun kasvavaa suosiota en osaa lainkaan eritellä, koska ilmiö on itselleni vieras. (Toisinaan joku kysyy, mikä on ollut mieleenpainuvin matkakohteeni ja kun vastaan Auschwitz-Birkenaun museon, saan osakseni hämmentyneitä katseita.) Kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää mitä on lomamatkailijoiden kaipaama ”irtautuminen arjesta”. Veikkaan, että jonkin mainostoimiston aikaansaannosta. Missä vaiheessa ja miksi ihmiset ovat päätyneet tekemään arjestaan niin kammottavaa, että sitä täytyy erikseen paeta? Kun tarvitsen ”lomaa” eli riittävää lepoa erilaisista aivoaskareista, on puutarha ja keittiön ikkunasta näyttäytyvä rauhoittava peltomaisema edelleen parasta lääkettä mitä ajatella saattaa. Olenkohan mahtanut jo syntyjäni ratsastaa kotoilutrendin aallonharjalla?

Haastankin Sinut ja työyhteisösi pohtimaan tapoja vähentää työmatkustamista. Mitä voisitte tehdä toisin jo tänään?

Internetin pyörät sutivat tyhjää. Jos emme osaa edes olla rakentavasti eri mieltä yksinkertaisista kysymyksistä tai vastaanottaa kriittistä palautetta, kuinka voisimme saavuttaa syvemmän ymmärryksen ja luoda uutta tietoa?

Näin kysyy Randy Milanovic mainiossa postauksessaan How much of the Internet’s Potential are You Wasting?

Kuinkas sattuikaan, politiikan kentältä löytyy lukuisia ajankohtaisia esimerkkejä tästä mielipiteillä uhriutumisesta. Kansalaisilla ei juuri mene edustajiaan paremmin. Juutumme aivan liian herkästi tappelemaan valtalehtien kommenttipalstoille tai Facebookin kömpelöihin keskusteluryhmiin sen sijaan, että käyttäisimme sosiaalista mediaa aktiivisemmin yhdessä tekemiseen ja yhteisen hyvän edistämiseen. Keskustelu ja yhteydenpito – viestintä – ei ole sama asia kuin tavoitteellinen yhteistyö. Ja kyllä, Tohtoriverkosto on muiden tavoitteidensa ohessa näytön paikka siitä, että kykenemme muuhunkin kuin yksisuuntaiseen jupinaan blogeissa 🙂

P1090547

Somearkeologit löysivät suomalaiselta someverkkoyhteisöosallisuusalustalta erään vakikirjoittajan nenään juuttuneen herneen. Kilpailevan sosiokonstruktivistisen koulukunnan mukaan kyseessä on pikemminkin representaatio muutoksista käyttäjien aivojen rakenteessa.

Ihmismieli käyttää polttoaineenaan sitä, mitä sille syötetään. Ja se on luotu toteuttamaan juuri ne asiat, joita suustamme tai näppäimistöstämme pääsee ilmoille.

Esimerkiksi kapeita oikeisto- tai punaviherlokeroita näkevä saa niitä lisää, ja näin hänen maailmankuvansa kapenee entisestään. Ihmisyyden laajemman kirjon näkevä oppii todennäköisemmin suhtautumaan erilaisuuteen luonnollisena osana elämää. Tämä antaa myös paremmat lähtökohdat yhteistyölle tuntemattomien kanssa ja siten uuden oppimiselle. Netissä on alituisena vaarana juuttua pyörimään samaa pientä ympyrää ennestään samanmielisessä piirissä.

Siksi on valtavan tärkeää sekä tiedostaa ajattelumallinsa että valita tietoisesti ne ryhmät, sisällöt ja kanavat, joille omistaa aikansa ja huomionsa.

En ylläty siitä, että se mitä kerromme itsestämme verkossa, muuttaa minuuttamme. Kaikki media on viestintää – ei vähiten sosiaalinen media. Ihmisen identiteetti ei muodostu syntymässä vaan rakentuu vuorovaikutuksessa. Uutinen olisi se, jos jokin vuorovaikutuksen laji ei lainkaan vaikuttaisi identiteettiimme.

Kun olin yöllä hahmotellut tätä bloggausta mielessäni, oli mahtava yhteensattuma bongata heti aamun alkajaisiksi HS Tieteen artikkeli sosiologi Duncan Wattsista. Watts osoitti todeksi verkostojen voiman: sen, että olemme kaikki vain kuuden erottavan linkin päässä toisistamme. Toisin sanoen, olemme ihmisinä erilaisia ja silti osa isompaa kokonaisuutta. Mutta tutkijan itsekriittisyydellä Watts myös huomioi havaintonsa seurauksia.

Watts pohtii, että löytö olisi voinut elvyttää tunnetta siitä, että olemme samassa veneessä.

”Ihmiset tiedostavat ilmiön. Kaikki liittyy kaikkeen. Löytömme ei kuitenkaan oikeastaan johtanut mihinkään. Päinvastoin. Facebookista ja sosiaalisesta mediasta huolimatta ilmassa on yksityistymistä, käpertymistä.”


Ihmiskunnalta kesti vuosisatoja päästä eroon maakeskeisestä maailmankuvasta ja ymmärtää, että maa kiertää Aurinkoa. Toivottavasti meiltä ei mene yhtä kauan päivittää minäkeskeinen ihmiskäsityksemme verkostokeskeiseen.

Verkostokeskeisellä ajattelulla olisi sosiaaliselle medialle mullistavat seuraukset. Yksilötasolla lakkaisimme välittömästi murehtimasta henkilöbrändejämme: miltä minä näytän, kuulostan tai vaikutan, ja mitä muut siitä ajattelevat. Yhteiskunnan tasolla pääsisimme paikallaan junnaavista mielipidesodista kohti laajemman systeemin ymmärtämistä ja siihen vaikuttamista.

Mikä siis lääkkeeksi? Millaisia askelia seuraamalla voimme saada Internetin ja verkostojen potentiaalista enemmän irti?

Tietojohtamisen ja uuden tiedon luomisen vinkkelistä aloittaisin näistä neljästä. Jos niissä onnistutaan, vain taivas ja mielikuvitus on rajana.

  1. Netiketin ja toisten ihmisten kunnioitus.
  2. Ajankäytön priorisointi ja rönsyjen karsiminen.
  3. Altruismi: pyyteetön auttaminen, kannustaminen.
  4. Yhteisen kielen ja merkitysten luominen.


Ja luonnollisesti tarvitsemme myös parempia työvälineitä. Nykyinen sosiaalinen mediamme keskusteluineen ja peukkuineen on vasta pintaraapaisu Internetin yhteisöllisyyteen. Tulevaisuudessa käytöstä jäävät pois niin kömpelöt erilliset laitteet kuin sosioemotionaalisesti köyhähkö merkitysjärjestelmäkin.

Uutta syntyy kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja saavat käyttöönsä koko ihmislajille tunnusomaisen viestintätapojen kirjon – myös verkossa.

Luen mielelläni Alf Rehnin kolumneja. Hän kirjoittaa nasevasti ja alansa edustajaksi perin inhimillisesti työelämän ilmiöistä: mittaamisen pakkomielteestä, osaamisen arvostamattomuudesta, luovuuden tarpeesta, ammattiliittojen ja niiden uudistumisen välttämättömyydestä. Mutta HS.fi:ssä julkaistu Empijä jää kakkoseksi herätti hämmennystä.

Rehn arvelee menestymättömyyden – varsinkin naisten kohdalla – johtuvan perfektionismista ja sen alkulähteestä, itseluottamuksen puutteesta.

Selitys on vanha tuttu. Ujojen ja arkojen ’kympin tyttöjen’ edesottamuksia on puitu lehtien palstoilla jo vuosikausia. Omakin elämäni on ollut jatkuvaa rohkeuden ja tarvittavan röyhkeyden opiskelua. Kuten ohimennen heitin Sari Helinin radio-ohjelmassa, keskivertomiehen itseluottamuksella olisin näillä näytöillä ja valmiuksilla todennäköisesti löytänyt jo 17 työpaikkaa. Ja perustanut kolme eri firmaa.

Mutta yhdessä Rehn osuu harhaan: hän sivuuttaa kokonaan tärkeimmän eli työpaikkojen verkostot. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen rakentuu suhteille – ei vähiten työelämässä. Ja naiset ovat itse asiassa varsin hyviä epävirallisten verkostojen rakentajia.

Pelkkä yksilöiden ominaisuuksien listaaminen on helppoheikkimäistä yksinkertaistamista. Se on myös valitettavan tyypillistä ajallemme, jossa periaatteessa ymmärretään verkostojen tärkeys, mutta jo seuraavassa lauseessa uhrataan koko ajatus yli-individualismin alttarille.

Sekä koulunsa keskeyttäneellä, kympin tytöllä että kaikilla siltä väliltä on mahdollisuus edetä urallaan, mutta vain sillä edellytyksellä, että verkostot ovat kunnossa. Ei se, mitä olet, vaan se keitä tunnet!

Sna_large

Verkostojen lait pätevät sekä hyvässä että pahassa. Hyvää on esimerkiksi osaamisen yhdistäminen, yhdessä oppiminen, parempi tuottavuus, työelämän yhteisöllisyys ja leikillisyys. Huonompia puolia taas edustavat erilaiset sulkeutuneet leirit ja klikit.

Rehnin dikotomiasta poiketen sillä ei ole väliä, tuotatko määrää vai laatua. Voit tehdä vaikka molempia. Mutta jos et varsinaisen kutsumuksesi ohessa käytä aikaa työpaikkojen sosiaalisiin peleihin, olet auttamatta häviäjä. Niitä käydään kaikkialla, tietoisesti ja tiedostamatta. Ja niiden perusteella päätetään, kenen paikka on auringossa ja kenen kuun pimeällä puolella.

Historia on paras opettaja. Robert Greenen mukaan vain todelliset hölmöt ottavat moraalin ja rehellisyyden tosissaan. Et kai oikeasti kuvittele, että töihin on tultu tekemään töitä hyvien kollegoiden kanssa? Juoruilun ja käytäväpelien ulkopuolelle jättäytyvä on alituisessa syrjäytymisvaarassa.

Ja jos et ole vähintään johtajan kakkosmiehen tai -naisen kanssa samassa leirissä, olet jo menetetty tapaus.

Työterveyslaitoksen tutkija ja yhteisömanagerikurssikamuni Minna Janhonen kirjoitti Unelmahautomo -blogissa itsensäjohtamisesta. Tarvitsemme joustavaa ja väljää aikaa, jolloin emme erityisesti tee mitään. Aiheesta on kirjoittanut aktiivisesti myös aivotutkija Kiti Müller.

Kevyesti kärjistettynä: täysi kalenteri tyhmistyttää.

Mutta mitä tapahtuu kalenterien ulkopuolella? Niin paljon kuin sosiaalisen median eduista olen 10 vuoden aikana intoillutkin, viestinnän perusasioita ei koskaan pidä unohtaa. Minnan kirjoitus palautti ne elävästi mieleen.

Sosiaalinen media on erittäin tehokas joustavan ja väljän ajan myrkyttäjä. Se tarjoaa aivoille ns. helppoja koukkuja, nopeita palkintoja ja lupaavia mahdollisuuksia. Fear of missing out saa palaamaan uutisvirran ääreen yhä uudelleen, ettei vain ’mitään tärkeää menisi ohi’.

Työelämän yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä ajatellen suurin haaste on kuitenkin siinä, että sosiaalisessa mediassa kaikki tekeminen lähtee aktiivisesta viestinnästä. Hiljaisuus ei ole vaihtoehto. Tai onhan se, mutta muut ihmiset eivät koskaan ei voi tietää mitä vaikeneminen verkossa merkitsee:

  • ei ole nähnyt viestiä
  • tykkäsi
  • ei tykännyt
  • on eri mieltä
  • on aivan samaa mieltä
  • on kiukkuinen
  • on kiireinen
  • ei ole lainkaan kiinnostunut jne.

Joudumme usein ponnistelemaan aivojen kierroslukumittari kaakossa, jotta tulisimme ymmärretyksi, pääsisimme kohti ”keskinäisen tiedon” tilaa ja luomaan uutta. Kuten olen niin usein kirjoittanut, oikoteitä nettiyhteisöllisyyteen ei ole: tarvitaan omistautumista ja aikaa.

Kuitenkin ihminen tarvitsee myös hiljentymistä ja kiireetöntä läsnäoloa. Emme voi reagoida kaikkeen, ja jo pelkkä jatkuva valintojen tekeminen informaatiota seulomalla saattaa uuvuttaa ennestään kuormittuneet aivot.

Varsinainen somekuplien kupla olisikin kuvitella, että kaikki sosiaalinen kanssakäyminen pitäisi siirtää verkkoon, tai että sen tarkoitus olisi korvata muu viestintä. Vanha hyvä viisaus viestintäkanavan valinnasta tavoitteen mukaan ei ole kadonnut mihinkään. Joskus yksikin rohkaiseva ele – vaikkapa käsi olkapäällä – saa aikaan suuremman vaikutuksen kuin tuhat tykkäystä.

Mikä neuvoksi? Kenties tulevaisuudessa meillä on mahdollisuus viestiä ajan ja paikan yli pelkästään olemalla läsnä, ilman kömpelöitä erillisiä laitteita ja alustoja ja erillistä someaikaa. Ja välittää toisillemme niitä pieniä sanattomia ja kuvattomia eleitä, rohkaisua, kannustusta, myötätuntoa.

Sitä voisi jo pitää todellisena teknologisena edistyksenä.

Odotellessa tarvitsemme vielä muutaman lisätunnin itsensäjohtamista ja taitoa valita juuri ne kanavat ja yhteisöt, joissa oma osaamisemme pääsee parhaiten kukoistamaan.