Arkisto kategorialle ‘aitous’

Printti-Hesariin 19.4. tutustuneet saattoivat lukea psykologian tohtori Satu Kasken haastattelun työssä ja muussa elämässä menestyneistä ihmisistä. Perfektionismin välttelyn tärkeys – ja uskallus puhua ääneen muustakin kuin valmiista työstä – ei sinänsä ole uutinen, mutta juttuun kätkeytyi toinenkin, erinomaisen tärkeä havainto: menestyjillä on kyky nähdä itsensä hieman naurettavassa valossa.

Ajatus upposi aivosyövereihini kertaheitolla, sillä niin monet kerrat olen sosiaalisen median koulutuksissa kannustanut ihmisiä löytämään sosiaalisesta verkostakin leikillisyyden ja keveyden. Huumori on kaiken inhimillisen kanssakäymisen perusominaisuus. Jos feedit täyttyvät tärkeilyllä ja linkeillä organisaation uusimpiin julkaisuihin ja raportteihin, sitä tuskin kannattaa edes nimittää sosiaaliseksi mediaksi.

Esimerkki on paikallaan. Viestintäkouluttaja ja tietokirjailija Katleena Kortesuo erikoistui jo vuosia sitten kertomaan julkisesti, kuinka sukkahousut jälleen kerran repesivät koulutuskeikalla. Muistelen myös nähneeni twiitin, jossa hän kertoi erään suomalaishotellin varanneen huoneeseen valmiiksi paketin ehjiä sukkahousuja.

Mistä tällainen itselle nauramisen kulttuuri on pois? Enpä usko, että keneltäkään. Kaikki voittavat. Väkipakolla henkilöbrändin sekaan ahdettu itseironia tietysti näyttää juuri siltä itseltään – eli väkisin väännetyltä – mutta jos se on luonteva osa persoonaasi, sosiaalista verkkoa varten ei kannata kehitellä mitään erillistä roolia.

Havainnollistin Twitter-huumorin ilmenemismuotoja taannoin Twitter pidentää ikää -postauksessa. Olen myös haaveillut, että hallintolain ja normaalin ihmisyyden välistä kuilua tietoisesti kavennettaisiin.

Jo pelkästään pienten lasten vanhempien kokoamista lausahduksista ja sattumuksista voisi rakentaa omat somekokoelmansa, muista kömmähdyksistä, vitseistä ja verbaaliakrobatiasta puhumattakaan. Ohessa alkuvuoden parhaita poimintoja suosikkilistaltani. Kiitos kaikille sanailijoille ja hauskaa vappua!

Ja lopuksi: joskus todellisuus on läpänheittoakin ihmeellisempää.

Elämänhallintaohjeiden tunnetuimmasta päästä ovat listat asioista, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat jättäneensä tekemättä. Vaikka en mikään jossittelun puolestapuhuja olekaan, tässä omani etuajassa. Siitä voi olla hyötyä etenkin työuransa alussa oleville.

1. Pidä ääntä saavutuksistasi. Kun onnistut jossain hyvin, teet parhaan tuloksen tai raivaat edelläkävijänä tietä muille, kerro siitä rohkeasti. Uskalla nostaa pöydälle myös epäonnistumiset ja se, mitä opit niistä. Avoimuudella kerrytät sellaista aineetonta pääomaa, joka avittaa sinua eteenpäin vielä vuosienkin päästä. Käänteisessä tapauksessa on sama kuin et olisi tehnyt yhtään mitään.

2. Luo suhteita nykyisiin ja tuleviin päättäjiin. Mietit ehkä, mitä opiskelemalla työllistyisit varmasti. Nykyään oppiminen on elinikäistä. Unohda muodolliset tutkinnot: olennaisempaa on se, ettet vietä opiskeluaikaasi eristäytyneenä neljän seinän sisälle. Viimeistään digitaalinen maailma on romahduttanut tiedon pänttäämisen ja tutkintopapereiden arvon. Tärkeämpää on nk. hiljainen tieto, joka rakentuu kokemuksista, taidoista ja viisaudesta, ja voi siirtyä vain ihmiseltä ihmiselle! Sillä ei ole merkitystä mitä tiedät ja muistat, vaan sillä, kenet tunnet ja miten kytkeydyt heihin, jotka voivat vaikuttaa asioihin. Jos verkostosi ovat kunnossa, on se ja sama valmistutko lääkäriksi, autonkuljettajaksi vai esikristillisen uskontokäsityksen maisteriksi.

3. Tiedosta arvomaailmasi ja rakenna sen mukainen opiskelu- ja työura. Ns. yleinen mielipide, vanhempien ja sukulaisten odotukset tai vallitseva talousajattelu ovat huonoja lähtökohtia. Omien arvojen mukaan eläminen on hyvinvoinnin kulmakivi. Kumpi on sinulle itsellesi tärkeämpää, näyttävä status vai mahdollisuus auttaa ihmisiä tai luontoa? Arvostatko enemmän hidasta tietoa ja sivistystä vai nopeaa, helpommin rahaksi muutettavissa olevaa tietoa? Minkä tahansa löytäminen on helpompaa, kun osaa antaa tarkat tuntomerkit. Tee tärkeimmistä arvoista huoneentaulu ja päivitä sitä aina tarvittaessa. Opit samalla paljon itsestäsi!

P.S. Harjoittele myös lempeyttä. Aina ei tarvitse olla käytettävissä ja toimia täydellä teholla. Maailma ei todennäköisesti ehdi loppua sillä välin, kun ihmiset pitävät taukoa oravanpyörästä. On sallittua olla välillä rikki.

Elämme monessakin mielessä epävarmuuden aikoja. Jokainen rakentaa omat puolustusmekanisminsa: yksi pakenee 12-tuntisiin työpäiviin, toinen päihteisiin, kolmas urheilee väsymyksen ja uupumuksen äärirajoille asti. Neljäs yrittää väkisin ajatella jotain myönteistä.

Voimahaleja! Voimaeläimiä! Voimalauseita! Carpe diem! Embrace failure!

Toimittaja-kirjailija Anna Perho kirjoittaa Me Naisten (44/2014) kolumnissaan riemastuttavan osuvasti:

Voimalauseet saavat maailman vaikuttamaan siltä, että vaellamme keskellä loputonta Paolo Coelhon postikorttinäyttelyä. Sosiaalista mediaa on mahdoton seurata törmäämättä sirolla fontilla maalattuihin höpsismeihin. Jos ei mitään muuta keksi, niin aina voi kirjoittaa ”voimia”, aivan kuin viestisi jollekulle, joka on juuri lähdössä painonnostoharjoituksiin. Kaipaisin itse vähän maanläheisempää otetta. Miten olisi ”turha edes yrittää” tai ”tärkeintä on raha”?

 

Ihminen on kokonaisvaltainen olento ja sama pätee myös tunne-elämään. Sosiaalinen media on äärimmäisen huono tekosyy esittää yltiöpositiivista; tasapainoiset ihmiset tunnistaa parhaiten siitä, että heidän someilussaankin on edustettuna tunteiden koko kirjo. Jatkuva silottelu ja kaunistelu on henkisesti kuormittavaa. Ilmiöllä on myös laajempi yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Positiivisuuspoliisien maailmassa kaikki – siis ihan kaikki – riippuu yksilön valinnoista ja asenteista, ja niinpä he ”näkevät Ebolassakin mahdollisuuden”, kuten Ruben Stiller hirtehisesti huomauttaa.

Julkaisin runsas viikko sitten kirjoitukseni suomalaisyliopistojen johtamisongelmista. Koska akateemisissa piireissä tunnetusti rakastetaan mahdollisimman hankalia käsitteitä, voin blogissa käydyn vilkkaan keskustelun tiivistämiseksi luoda yhden lisää, ja aivan ilmaiseksi: pitkäjänteinen osaamispääomastrategia. Hyvää käyttistä!

Mutta palataan vielä hetkeksi ajassa taaksepäin. Nähdessäni urapolkutekstini valmiina ruudulla mietin, onko se liian katkera. Avasinko juuri oven kehitykselle, jossa minusta tulee kaikkeen väsynyt ja kyynistynyt kotona kyyhöttäjä, joka löydetään kuukausia kuolemansa jälkeen muumioituneena keinutuoliinsa?

Pah.

Mitä tästä ”negatiiviseksi” aluksi tulkitsemastani kirjoituksesta on kahdeksassa päivässä seurannut? Aivan käsittämätön määrä näyttöjä, jakoja, tykkäyksiä, kommentteja, laadukasta keskustelua, kannustavaa palautetta, kiitoksia uskalluksesta, kiitoksia vertaistukimahdollisuuksien avaamisesta, rohkaisua, tukea, uusia kontakteja, oppimisen hetkiä, värikkäitä elämäntarinoita ja jopa yksi haastattelupyyntö. Viestien ääressä olen nauranut, myötäitkenyt, innostunut, oivaltanut uutta ja nähnyt kokonaisuuden selkeämmin kuin ennen. Mitään näistä erittäin myönteisinä pidettävistä asioista ei olisi tapahtunut, jos olisin blogannut tutkimuksen tekemisen ja uuden tiedon löytämisen polun ihanasta auvoisuudesta otsikolla ”Ei päämäärä ole tärkeintä, vaan matka”.

Kerran vielä toistoa: tunteetkin ovat kokonaisuus. Positiivinen ja negatiivinen tarvitsevat toinen toisiaan.

Jaxuvoimaenergialauseeni kaikkiin tilanteisiin olkoon siis seuraava.

Kun sinulla on painavaa asiaa, uskalla sanoa se ääneen.

Etelä-Suomen Sanomissa Arttu Mäkelä kirjoittaa, kuinka ihmiset luovat hauskan ulkokuoren peittääkseen pinnan alla vellovat ongelmansa. Tätä suojakuorta voidaan kutsua nykytermein vaikkapa henkilöbrändiksi.

Koulutuspohja ja puhdasta kultaa oleva CV eivät enää avaa ovia. Sen sijaan täytyy olla räiskyvä, verkostonsa useille kalavesille levittänyt sosiaalisen median ammattilainen. Tarvitset kiiltävän haarniskan, jonka myötä sinut huomataan haluamallasi tavalla.

 

Mäkelä kysyy, missä vaiheessa elämästä tuli teeskentelyä? Suomalaiset kokevat minäbrändäyksen usein vieraaksi ja se meille suotakoon. Kirjoitin heinäkuussa Etiikka.fi -vierasbloggauksen aitoudesta ja kaunistelusta sosiaalisessa mediassa. On hyvä muistaa, ettei ilmiö ole uusi. Ihmiset ovat aina pyrkineet miellyttämään ja saamaan huomiota, mutta mahdollisuus some-avoimuuteen on katalysoinut näitä pyrkimyksiä.

Jopa keittiöpsykologin taidoilla varustettu verkkoaktiivi pystyy nopeasti päättelemään, ovatko kanssasomettajien tunteet tasapainossa vai liikuskellaanko postauksissa tarkoitushakuisen epätodellisuuden ja hännännoston rajamailla. Jatkuva imagonrakennus on kuormittavaa: miellyttämään pyrkivät Facebookin ja Twitterin käyttäjät kokevat stressiä muita enemmän.

Kärjistetysti voisi kai sanoa, että ihmiset voivat sitä huonommin, mitä paremmilta he yrittävät ulospäin näyttää.

 

peili

Imagonkiillottaja työssään?

Tällä viikolla olen päivittänyt koulutusmateriaaleja sosiaalisen median hyödyntämisestä esimiestyössä. Yksi tärkeimmistä sosiaalisen median käyttötaidoista on osata pysytellä siitä erossa.

Kehittyäkseen työssään johtajan on osattava itsensä johtaminen: riittävästi offline-aikaa ja palautumista, merkityksellistä keskustelua, yhdessäoloa läheisten kanssa. Hyvinvoinnin ja tuottavuuden vinkkelistä ne pesevät nettiajan 7-2. Usein vähemmän somea on enemmän – eikä avainkysymys ole se, kuinka ”kaikki” kanssaeläjät saadaan käyttämään yhteisöllisiä palveluja. Tällainen ajattelu edustaa ristiretkiaikaa. Tärkeämpää on se, mitä sosiaalisella medialla tehdään ja miksi.

Niin maisteriohjelmien kursseilla, täydennyskoulutuksissa kuin erilaisissa seminaareissa kuulen toistuvasti, etteivät ihmiset yksinkertaisesti jaksa ja halua perustaa someprofiilia profiilin perään ja miettiä 24/7, mitä netissä juuri nyt tapahtuu ja mitähän näppärää seuraavaksi twiittaisi.

Ymmärrän heitä hyvin.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi päädyin pohtimaan aitoutta, rehellisyyttä ja valinnan vapautta.

Steve Jobsista on sanottu, että hän kehitti tuotteita, joita ihmiset eivät vielä tienneet haluavansa. Erottuva brandi, markkinointikoneisto ja käytettävyys hoitivat loput. Meitä suomalaisia usein moititaan myyntiosaamisen puutteesta. Väitteessä lienee vinha perä: luotamme mielummin nokiahenkiseen insinööritaitoon kuin lähdemme rakentamaan aikaansaannostemme ympärille Applen tuotteista tuttua hurmoshenkistä kulttia. Emme oikein tahdo tajuta sitäkään, että pimeys ja kaamos ovat toiselta puolelta maailmaa tuleville matkailijoille eksoottisia ja haluttuja elämyksiä, eivät kroonisen kitinän aihe tai jotain, jota pitäisi hävetä.

Mutta onko myyntihenkisyyden puuttuminen itsessään ongelma, johon pitäisi puuttua? Kyllä ja ei.

Koska olen parhaillaan ’between careers’, asia kiinnostaa sekä henkilökohtaisesta että työyhteisöjen näkökulmasta.

Myyntitaidolle on kysyntää, koska ilman sitä kaikelta taloudelliselta toiminnalta putoaa pohja. Se on työ, joka jonkun on osattava! Hyvät ideat ja tulokset harvoin syntyvät saman ammattialan ihmisten muodostamissa poteroissa eikä pelkällä insinööriaivoilla pitkälle pötkitä. Toisaalta yksi ihminen ei millään voi hallita kaikkea – on tunnettava omat vahvuutensa ja etsittävä kumppanit täydentämään paletti.

Itse en ole tavoitehakuisinta myyjätyyppiä, mutta kokonaisuuksien organisoiminen, ideointi, nopea uuden tiedon omaksuminen ja vakuuttava viestintä ovat vahvuuksiani. Myyvintä mihin työnhaussa olen taipunut, on slogan ”Tuloksellista tutkimusta, kiitettyä koulutusta” – mutta vain siksi, että se on totta! Olen parin vuoden ajan kouluttanut opiskelijoita viestimään rohkeasti omasta osaamisestaan, mutta suutarin lasten kenkien hengessä en lupaa rakentaa uusia järjestelmäratkaisuja tai yritysmuotoilla kokonaisia aurinkokuntia. Pitäydyn mieluiten faktoissa.

Suomalaisten heikohkon myyntitaidon kääntöpuolena on jonkinlainen kansanluonteeseen kuuluva rehellisyys ja suoraselkäisyys. Jos jotain kammoksumme, niin tyhjiä lupauksia.

Harvaan asutun maan kansalaisina kunnioitamme muiden reviiriä. Mikä minä olen sanomaan, tarvitseeko potentiaalinen asiakas tätä tuotetta? Johtunee omista materianvastaisista kulutustottumuksistani, mutta minulla on rajaton usko siihen, että ihmiset kyllä tietävät itsekin, mitä ovat vailla. Tai jos eivät tiedä, tuskin he sitä ovat kovasti kaivanneetkaan. Tuskinpa siis olisin koskaan työllistynyt Applelle – mutta omaan myös rajattoman uskon siihen, että muutakin osaamista tarvitaan.

Toiseksi, olen mielummin rakentamassa ihmisten välille yhteisöjä ja verkostoja kuin vakuuttamassa käyttäjiä tyrkyttämäni ratkaisun paremmuudesta.

Yhteisöt ja verkostot kun ovat itsessään huomattavan tehokkaita mutta aliarvostettuja tapoja vaikuttaa ihmisten tekemiin valintoihin. Leijonanosa ostopäätöksistämme perustuu tavalla tai toisella omiin tai muiden kokemuksiin, suosituksiin ja arvioihin. Ennen muinoin suositusverkosto muodostui tuntemistamme ihmisistä ja bisneskontakteista, nettiaikakaudella myös anonyymeista suurista massoista.

Tänä päivänä kuluttajat voivat ja haluavat vaikuttaa siihen, mitä heille tarjotaan. Sekin sopii reviiritietoiselle suomalaiselle. Aina kun puhelimen toisessa päässä on lehtimyyjä, koen suurta eksistentiaalista ahdistusta: taas joku tietää itseäni paremmin, mitä sisältöä haluan lukea ja missä muodossa. Samaan aikaan oma-aloitteinen ja omatoiminen asiakas jää helposti yksin. Pahimmillaan tuotteesta tai palvelusta saa irti vain nimen, ei edes hintaa, saatavuutta tai myyjän yhteystietoja. Mitä veikkaatte, vastaako tällainen yritys asiakkaiden yhteydenottoihin sosiaalisessa mediassa?

Rehellisinä ihmisinä suomalaiset kaipaavat konkreettisia tekoja, ei pelkkiä lupauksia.