Työskentelin takavuosina työporukassa, joka oli kaikilla mittareilla erittäin yhteisöllinen. Sitä luonnehti jaettu ymmärrys, omanlaisensa yliopistotutkijoiden alakulttuuri ja siihen kuuluva huumori.

Tietojohtamisen tutkijat viettivät paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla, keksivät milloin mitäkin uutta puuhaa ja toteuttivat siinä sivussa useamman palkitun kurssin, palkitun väitöskirjan, kiitellyn yritysprojektin ja valtavan kasan julkaisuja. Järjestimme ruoka- ja urheiluiltoja, istuimme pubissa ja pelasimme pokeria. Verbaaliset toilauksemme kokosimme yhteisöllisesti dokumenttiin, jota kutsuimme vihkoksi. En ole professori enkä välttämättä edes kovin hajamielinen, mutta olen kuitenkin kysynyt ääneen muun muassa 1) mitä eroa on yksinkertaisella ja monimutkaisella 2) mikä viikonpäivä on tiistai.

Tajusin oikeastaan vasta yliopistolta lähdettyäni ja kuunneltuani muiden tohtoreiden elämäntarinoita ympäri Suomen – ei vähiten Tohtoriverkostossa – kuinka harvinaisesta yhteisöllisyydestä oli kyse. Kenties se herätti jopa hieman kateuttakin. Moni väitöstutkimuksen tielle lähtenyt jää vastaavassa tilanteessa kovin yksin. Eristetyksi joutumisen lisäksi kiire, kilpailu ja erilaiset julmat valtapelit hallitsevat työn arkea.

Erikoiseksi luomamme yhteisön tekee se, että olimme ihmisinä hyvin erilaisia. Erottavia tekijöitä oli paljon: työhistoria, harrastukset, ikä, suuntautuminen, sukupuoli. Osa kallistui äänestämään vasemmistoa, osa tiukasti oikeistoa. Jotkut olivat köyhästä perheestä, toiset varakkaammasta. Toiset olivat lapsiperheellisiä, toiset parisuhteessa tai sinkkuja. Toiset olivat niin eläinrakkaita etteivät olisi tehneet pahaa kärpäsellekään, toiset taas kiusasivat kahvihuoneeseen eksynyttä kärpästä (hävetkää! 🙂 ) Joillekin matkailu oli suuri nautinto, kun taas allekirjoittanut ei olisi halunnut ympäristö- ja mukavuussyistä lähteä mihinkään. Taustoiltamme meillä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin KTM-tutkinto samasta opinahjosta.

Erilaisuus oli niin silmiinpistävää, että ellei tietäisi työsuhteiden aloitus- ja lopetuspäätösten yliopistoissa olevan täysin randomeja, rekrytointien voisi kuvitella tapahtuneen systemaattisesti.

Näin jälkikäteen minua on askarruttanut, miksi ja miten juuri me olimme niin aikaansaavia. Diversiteetin vaikutuksesta tiimien tuloksellisuuteen on omalla alallamme, johtamisessa, paljon tutkimusta. Tulokset ovat kirjavia. Joidenkin mukaan biodemografisilla tekijöillä ei ole lainkaan vaikutusta ja toisten mukaan esimerkiksi ikään tai rotuun liittyvät erot vaikuttavat pikemminkin negatiivisesti. Tutkijat eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen eikä näytä olevan tarkoituskaan, koska konteksti – tehtävä, tavoitteet ja olosuhteet – määrittää lopputuloksen.

Tämän bloggauksen otsikko on kuitenkin tutkimusnäkökulmasta yllättävä. Eikö ihmisten erilaisuus ole aina este, hidaste?

Ei välttämättä. Tilanne on aivan toinen, jos taustoista huolimatta koetaan vahvaa sitoutumista ja yhteisöllisyyttä. Ja juuri erilaisuutemme ansiosta pystyimme olemaan yhdessä luovia ja ajattelemaan toisin. Se johti myös uraauurtaviin tutkimuksiin.

Yksi yhteisöllisyyden kokemukseen liitettyjä yleisiä harhaluuloja on se, että ihmisten tulisi ajatella asioista samalla tavalla. Todellisuudessa ainoa ”vaatimus” on jaettu elämäntilanne, joka on emotionaalisesti riittävän merkittävä yhdistääkseen ihmisiä.

Kroonisen epävarmuuden ja henkis-aineellisten pimahduskohtausten sävyttämä jatko-opintotaival sopii hyvin esimerkiksi.

birds-1469142_1280

Toisinaan on surkuhupaisaa seurata, kuinka organisaatiot kuvittelevat satojen ihmisten muodostaman kasvottoman henkilöstömassan muodostavan jonkinlaisen tiiviin yhteisön, jonka viestiä ollaan valmiita viemään eteenpäin työntekijälähettiläinä. Ei senhetkinen hierarkiakaavio ole mikään yhteisöllisyyden rakennusosa.

Yhteisöllisyyttä rakentava tekijä voi sen sijaan olla vaikkapa open source -ideologia, halu kaventaa varallisuuseroja, avun tarjoaminen yksinhuoltajille tai uuden ainutlaatuisen digipalvelun kehittäminen.

Olennaista on, että yhteinen nimittäjä on olemassa; luonnostaan, pakottamattomana.

Entä mitkä olivat tämän tarinan managerial implications?

Ensiksi: muista, ettei yhteisöllisyys ole samanlaisuuden synonyymi. Sinun ei tarvitse palkata ainoastaan kolmekymppisiä insinöörimiehiä, jotka ovat pelanneet jääkiekkoa. Eikä kannatakaan.

Toiseksi: panosta tietoisesti erilaisuuteen. Vastalahjaksi saat ennakkoluulottoman, uudistumiskykyisen ja luovan työyhteisön. Jussi T. Koski mainitsee kirjassaan Luova hierre, että luovat ihmiset ovat usein psykologisesti androgyyneja: he ammentavat samanaikaisesti monista erilaisista käyttäytymismalleista.

Siinä missä nyky-Suomessa jankataan kahdesta sukupuolesta ja pelkästään transihmisten olemassaolo yhä ylittää joidenkin kanssakulkijoiden käsityskyvyn, kyborgi ja alan aktivisti Neil Harbisson katsoi Mindtrek-konferenssissa eteenpäin ja huomautti, että tulevaisuudessa puhumme jo translajeista.

Ehkäpä tulevaisuuden tuottavimmissa työyhteisöissä onkin eläinrakkaiden ohella myös ihkaeläviä kissaihmisiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s