Valmistelin tänään materiaalia esitykseen, jossa kerron sosiaalisen median käytöstä ammattikorkeakoulujen hanketoiminnassa.
Monenlaisia yleisöjä kohdanneena ja kouluttaneena tiedostan ennalta, että jokaisessa tilaisuudessa on paikalla keskimäärin kaksi vastarannankiiskeä. Myös heidän automaattivastauksensa ovat pitkälti tuttuja ja ne harvoin yllättävät (vie aikaa, ei osaa käyttää, ei voi korvata kasvokkaistapaamisia, luokatonta sisältöä, tekniikka mättää, liikaa salasanoja, yksityisyyden puute, sähköpostitulva, tietoturva, CIA, FBI). Olikin erityisen ilahduttavaa törmätä aivan toisenlaiseen sanoitukseen muutosvastarinnasta. Asialla oli Riitta Metsänen ja kirjoitus löytyi Juhana Kokkosen toimittamasta Voihan wiki – käytännön kokemuksia sosiaalisen median käytöstä hanketoiminnassa. Kiitos metropolialaisille erinomaisesta ja työelämänmakuisesta mikrokirjasta!
Riitta pohtii muutoksen henkilökohtaista vaikeutta otsikolla ”Miksi wiki on niin vaikeaa?” (s. 30-31):
Minun aikani, minun ajan henkeni, mieleni maisemat, oppimisympäristöni ovat 50- ja 60-luvun Suomessa. Koululaitos opetti varsinkin työläisperheiden tyttäriä ja poikia alamaisuuteen, vaatimattomuuteen, kovaan työntekoon ja herrojen pelkoon. Nämä nöyryyden ja nöyryytyksen ahdistavat pilarit olen onnistunut jokseenkin kumoamaan vuosien varrella. Mieleni kuormat ovat keventyneet, mutta yhtä kouluaikaista, päähäni iskostettua ajatusta en ole pystynyt kumoamaan. Se kimmahtaa kirkkaasti eteeni aina silloin tällöin. Tämä ajatus tai kansan toteamus on, ettei keskeneräisiä töitä saa näyttää herroille eikä hulluille.
Bingo, Riitta! Vaikka väitämme sietävämme keskeneräisyyttä ja opetamme muitakin asennoitumaan oikein, pystymmekö siihen oikeasti? Pidämme juhlapuheita kokeilukultturista, mutta haluaisimmeko silti viilata viisivuotissuunnitelmia ja tehdä kaiken ennalta mahdollisimman valmiiksi, ettemme vain näyttäisi typeryksiltä muiden silmissä?
Näemmekö edes niitä yhteyksiä, joita sosiaalisen median taitavalla hyödyntämisellä ja avoimilla verkostoilla on digitalisaatio-osaamiseen, joka on nyt yhden jos toisenkin huulilla?
Kuten Juhana Kokkonen kirjassa muistuttaa, kehitystoiminta ja sen todellinen tekeminen etenee aina kokeilujen ja epäonnistumisten kautta. Silti hankeviestintämme on kliinisen siloteltua ja keskittyy onnistumisiin ja tiimin osaamiseen. Miksi? Koska niitä keskeneräisiä töitä ei saa näyttää herroille eikä hulluille.
Jos haluat oppia itse ja auttaa muitakin oppimaan, uskalla kertoa myös matkasta, ei ainoastaan päämääristä! Oppimisen ja uudistumisen näkökulmasta tietojohtaminen on tiedon saattamista virtaamaan. Aineeton pääoma ei tule koskaan valmiiksi. Voit ainoastaan olla rakentamassa pala palalta parempaa maailmaa ja se onnistuu vain tekemällä tekemisestä riittävän näkyvää.
Niin, ja se esitysmateriaali. Se on vielä kesken 🙂
Tohtorille töitä 