Milloin viimeksi ehdit oppia jotain uutta?

Posted: 15/11/2015 in hiljainen tieto, johtaminen, koulutus, oppiminen, tietojohtaminen, tietotyö, työelämä, verkostot

Aloitin kaksi kuukautta sitten uusissa työtehtävissä. Syksy on siten ollut minulle aitiopaikka oppia ns. uusille tavoille. Peruskäsitteet, fyysinen työympäristö, työvälineet ja tietojärjestelmät – ja lounaspaikkojen sijainti – ovat vasta pintaraapaisu. Tärkeämpää on ollut ymmärtää, miten ihmiset organisaatiossa toimivat ja ajattelevat.

Mitä he pitävät tärkeänä ja mitä eivät? Millaiset arvot tekemistä ohjaavat? Entä verkostot, kuka tuntee kenet? Ketkä eivät tule keskenään toimeen? Mistä se johtuu? Kuka tietää mitäkin? Mitä haluamme saada yhdessä aikaan? Miten voin omalla panoksellani tukea tavoitteisiin pääsemistä?

Parasta uusissa haasteissa on aina omilta mukavuusalueilta poistuminen, niin nytkin. Suurten datamassojen käsittely ei olekaan enää teoreettista sanahelinää, vaan työtä, jota pääsen tekemään myös käytännössä. Opittavaa on paljon. Ja matkalla on monia hidasteita, jotka on kyettävä kiertämään. Ne innoittivat tämänkin bloggauksen. Miten kasvatan omaa tietämystäni tiedonhallinnasta? Mistä nipistän aikaa kokeiluille ja testaamiselle? Kuinka voisin omaksua edes jotain siitä huikeasta osaamisesta, jota kokeneemmilla kollegoilla jo on?

P1010279

Tekemällä oppii.

Mitä monimutkaisempia työtehtävät ovat, sitä huonommin niihin voidaan valmentaa pelkästään katselemalla tai kuuntelemalla. Hiljainen tieto ilmenee toiminnassa. Niinpä sen siirtäminen on käytännössä mahdollista vain yhdessä tekemällä – ei erilaisilla järjestelmillä tai työkaluilla, joita varhaisen sukupolven knowledge management yritti tarjota ratkaisuksi tiedon jakamisen ongelmiin. Reseptien sijaan tarjolla on vain kuvia kakuista. HBR:n tuore artikkeli avaa konkreettisesti sitä, kuinka kalliiksi tiedon jakamisen tehottomuus yrityksille tulee.

Artikkelin kirjoittanut Harvard Business Schoolin professori Christopher Myers korostaa vuorovaikutusta oppimisen mahdollistajana:

I posit that people can more effectively learn through collaborative, two-way interactions with others at work. Through coactive vicarious learning, the person learning and the person sharing knowledge work together to construct an understanding of an experience, which better equips the learner to apply it in their own work.


Tästä pääsemme asian ytimeen. Näkemykseni mukaan työelämässä tikittää kaksi aikapommia, jotka tehokkaasti estävät meitä oppimasta tarvitsemiamme uusia taitoja.

Ensimmäinen on kiire. Milloin viimeksi olit työpaikallasi tilanteessa, jossa saitte yhdessä kokeilla, opetella, leikkiä ja epävirallisesti testata jotain uutta ilman, että joku oli jo toinen jalka ilmassa juoksemassa seuraavaan paikkaan tai palaveriin? Entä milloin ylipäätään sait rauhassa tehdä sitä, mikä on varsinaista leipätyötäsi?

Esimerkkini on tutkimusmaailmasta, jonka tunnen varsin hyvin: tutkijat ja professorit ovat kauan ja syystäkin olleet närkästyneitä siitä, että tieteellisen tiedon arvostus on romahtanut. Kuitenkin jos heti seuraavassa lauseessa todetaan, että varsinaiseen tutkimukseen on aikaa vain muutama tunti heinäkuussa, ei kovin perinpohjaiseen arvostukseen liene syytäkään ennen kuin organisointikäytännöt ja rahoitusmallit on saatettu takaisin järkiinsä.

Osa työelämän kiireestä on todellista, osa kuviteltua tai itseaiheutettua. Mutta olivat syyt mitkä tahansa, oppimis- ja uudistumiskyvyn kannalta lopputulos on tuhoisa. Mielekästä ja tuottavaa työelämää nakertavista loisista voidaan mainita kiireen lisäksi keskittymiskyvyttömyys. Kun aivot on kerran totutettu jatkuvaan ärsyketulitukseen, jopa tarjolla olevat rauhalliset hetket täyttyvät herkästi vaikkapa sosiaalisen median feedeillä – ettei vain mitään tärkeää menisi ohi.

Toinen aikapommi on lyhytnäköisyys ja vääristä asioista säästäminen. Kun tietotyötä johdetaan vanhoilla liukuhihnatyön opeilla, syntyy leikkauslistoja ja säästöpäätöksiä, joiden seurauksena viidellä ihmisellä yritetään teettää sadan ihmisen työt. Taustalla on ajatusmalli, jossa ihmiset ovat vaihdettavissa ja korvattavissa olevia koneen osia. Jokainen on varsinaisten tehtäviensä ohella oma matkasihteerinsä, viestintäyksikkönsä ja IT-osastonsa. Erikoistuminen ja omaan ydinosaamiseen keskittyminen kukoistaa korkeintaan juhlapuheissa.

Erityisen tuhoisaa on säästää oppimisvalmiuksista, sillä niillä luodaan perusta elämänmittaiselle kyvylle kehittää osaamista ja omaksua uusia taitoja. Tätä on koulutus parhaimmillaan – ei puhuvia videopäitä, kalvosulkeisia tai digiajan laitehypeä, vaan ihmisten kohtaamista, keskusteluja, sparrausta ja tukea. Ja se on työtä, johon tarvitaan aitoja, eläviä ihmisiä, vaikka heille pitäisikin inhottavasti maksaa palkkaa.

HBR:n artikkelissa peräänkuulutettuun tiedon jakamiseen ei edelleenkään ole oikoteitä. Resepti on valtavan yksinkertainen ja silti haastava: aika. Hukkaamme sekä aineettomia resursseja että valtavasti rahaa niin kauan kuin emme anna oppimiselle ja yhdessä tekemiselle tarpeeksi aikaa.

Jos sinulla on organisaatiossasi valta päättää, vältä sinne tänne häröilyä, valitse yhteiselle tekemiselle selkeä suunta ja tue epävirallista yhdessä tekemistä pienine kokeiluineen. Juuri tätä on modernin tietojohtajan työ: luo puitteet yhdessä oppimiselle. Se kannattaa!

kommenttia
  1. mkosonen sanoo:

    Sattuipas yksiin päivän lehdestä: oppimisessa ja opettamisessa tarvitaan inhimillistä kohtaamista.

    http://www.hs.fi/paivanlehti/15112015/a1447492424555

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s