Aikamme tiivistettynä kolmeen lauseeseen:

SINÄ PYSTYT MIHIN TAHANSA. USKO ITSEESI. ASENNE RATKAISEE.

Jos Suomella menee huonosti, individualisti-ideologien mukaan ongelma siinä, ettei tarpeeksi moni ajatellut positiivisesti.

Minulle yhteisötutkijana ongelma on siinä, että liian moni ajattelee vain itseään.

Seuraukset ulottuvat kaikkialle perheistä työyhteisöihin ja yhteiskuntaan kasvavine varallisuuseroineen. Monet perinteiset kollektiivimme sairastavat rakenteellisia tauteja, joita pitäisi lääkitä lähinnä dynamiitilla, mutta oireilusta huolimatta yksi nyrkkisääntö on ja pysyy: yhdessä saadaan aikaan monin verroin enemmän kuin yksin.

Yhteisöjen viisautta pitäisi hyödyntää eikä pelätä. Esimerkiksi työttömyyttä ”hoidetaan” hedelmättömällä yksi-vastaan-yksi -kilpailulla tarjolla olevista niukoista työpaikoista, mikä kuormittaa sekä rekrytoijia että rekrytoitavia. Suomeen halutaan lisää yrittäjiä – ja tietysti hekin tarttuvat toimeen yksin. Seuraan erittäin aktiivisesti työelämäkeskustelua ja osallistun siihen itse muun muassa sosiaalisessa mediassa. Silti en ole nähnyt juuri kenenkään olevan huolissaan työelämän yhteisöllisyyden katoamisesta. Puoli päivää pop-up -konttorissa voi piristää mieltä, mutta se ei korvaa puolentoista vuoden yhteistyösuhdetta.

Yksin pärjäämisen kulttuuri voi pahimmillaan taannuttaa meidät leikki-ikäisten tasolle. Toki sillä erotuksella, että leikkivä lapsi osaa sentään luoda jotain uutta ja vieläpä yhdessä kaverin kanssa. Aikuinen taas keskittyy mielummin yltiöindividualistisiin rituaaleihinsa mittaillen silmät tapilla sykkeitään, liikuntamääriään ja vitamiinien saantiaan, unohtamatta aamuvirtsan koostumusta.

Puhumme suu vaahdossa verkostoista, yhteistyöstä ja toisiaan täydentävästä osaamisesta, mutta kun pitäisi konkreettisesti aloittaa yhdessä tekeminen, emme saa aikaan kuin semiahdistuneita blogikirjoituksia, höpsistisiä tsemppilauseita ja kivapuhetta oman asenteen merkityksestä!

Ei ihme, että näennäispositiivisuuden yliannostus on nostattanut kapinamielialaa – muun muassa toimittajissa Anna Perhosta YleX:n Tuija Siltamäkeen ja aina mainioon Ruben Stilleriin.

Miksi oikeastaan unohdamme kaiken diversiteetistä oppimamme heti kun silmä välttää?

Monimuotoisuus on perinteisesti yhdistetty sellaisiin tekijöihin kuin ikä, sukupuoli, rotu ja kulttuuritausta, mutta mikään ei estäne liittämästä joukkoon myös ihmisten erilaisia persoonallisuuksia ja asenteita.

Organisaatiotutkijoiden havainnot optimaalisesta tiimin kokoonpanosta vaihtelevat kontekstin mukaan, mutta jotain sentään tiedetään: tarvitaan tasapainoa. Ei, toimivassa tiimissä ei ole seitsemää ekstroverttiä tsemppaajaa ja hyvän mielen lähettilästä, kuten ei myöskään kahdeksaa kroonista kitisijää tai mielensäpahoittajaa. Näissä ääritapauksissa harvemmin saadaan mitään aikaan.

  1. Yltiöpositiivisten ryhmä ei konfliktien välttelyn pelossaan pääse muodostumisvaihetta pidemmälle (konflikti on yleensä väistämätön, ennen kuin jaetut normit ja pelisäännöt saadaan luotua; loukkaantumisten ja mielipahan noidankehään juuttuminen estää ihmisiä luomasta aitoa keskusteluyhteyttä ja tekemästä yhteistyötä)
  2. Yltiönegatiivisten ryhmä saa kyllä kätevästi aikaan konfliktivaiheen, mutta ei pääse eteenpäin jatkuvan kritiikin ja näköalattomuuden vuoksi.

 

Kuten erilaiset ihmiset, positiivinen ja negatiivinen tarvitsevat toinen toisiaan. Ikivanha viisaus Tunne itsesi ei sekään ole kadottanut merkitystään. Tiedetään, että hyvässä porukassa on sopivassa suhteessa ideanikkareita, eteenpäin kannustajia, taitavia organisoijia, sovittelijoita, kyseenalaistajia, yhteishengen vaalijoita ja yksityiskohdille tarkkoja ”paholaisen asianajajia”.

Samat opit erilaisuuden tärkeydestä sopivat myös tiimiä ja työyhteisöä laajempiin kollektiiveihin.

Jokaisella toki on huonot hetkensä, jolloin kokee olevansa vääränlainen tai riittämätön. Olen toisinaan tulkinnut pitkittyneen työttömyytenikin johtuvan siitä, etten ole kovaääninen paikasta ja tilanteesta toiseen hymy korvissa sinkoileva sähköjänis vaan rauhallinen analysoija. Onko minulle edes paikkaa muualla kuin akateemisten julkaisujen massatuotantokoneistossa? Mutta on tärkeää ymmärtää, että se on vain oma senhetkinen kokemus, tunnetila. Tarvitaan paitsi uskoa omiin kykyihin myös realiteetintajua sen suhteen, ettei lopputulos koskaan riipu yksin omista ajatusmalleista vaan isommasta kokonaisuudesta.

Kunhan henkilöbrändikeskustelu jonain päivänä etenee egoista yhteisöihin (hear, hear! Tämä osaaminen ei ole ”minun” vaan ”meidän”!)  ja asennevetoisesta kivapuheesta kuoritaan kerrokset kuin sipulista, ei kaikkien tarvitse ahtautua samaan muottiin.

Sellainen käy pidemmän päälle turhan ahtaaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s