Negaenergiaa!

Posted: 31/10/2014 in aitous, avoimuus, blogit, jakaminen, sosiaalinen media, terveys, tunteet, viestintä, yhteiskunta

Elämme monessakin mielessä epävarmuuden aikoja. Jokainen rakentaa omat puolustusmekanisminsa: yksi pakenee 12-tuntisiin työpäiviin, toinen päihteisiin, kolmas urheilee väsymyksen ja uupumuksen äärirajoille asti. Neljäs yrittää väkisin ajatella jotain myönteistä.

Voimahaleja! Voimaeläimiä! Voimalauseita! Carpe diem! Embrace failure!

Toimittaja-kirjailija Anna Perho kirjoittaa Me Naisten (44/2014) kolumnissaan riemastuttavan osuvasti:

Voimalauseet saavat maailman vaikuttamaan siltä, että vaellamme keskellä loputonta Paolo Coelhon postikorttinäyttelyä. Sosiaalista mediaa on mahdoton seurata törmäämättä sirolla fontilla maalattuihin höpsismeihin. Jos ei mitään muuta keksi, niin aina voi kirjoittaa ”voimia”, aivan kuin viestisi jollekulle, joka on juuri lähdössä painonnostoharjoituksiin. Kaipaisin itse vähän maanläheisempää otetta. Miten olisi ”turha edes yrittää” tai ”tärkeintä on raha”?

 

Ihminen on kokonaisvaltainen olento ja sama pätee myös tunne-elämään. Sosiaalinen media on äärimmäisen huono tekosyy esittää yltiöpositiivista; tasapainoiset ihmiset tunnistaa parhaiten siitä, että heidän someilussaankin on edustettuna tunteiden koko kirjo. Jatkuva silottelu ja kaunistelu on henkisesti kuormittavaa. Ilmiöllä on myös laajempi yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Positiivisuuspoliisien maailmassa kaikki – siis ihan kaikki – riippuu yksilön valinnoista ja asenteista, ja niinpä he ”näkevät Ebolassakin mahdollisuuden”, kuten Ruben Stiller hirtehisesti huomauttaa.

Julkaisin runsas viikko sitten kirjoitukseni suomalaisyliopistojen johtamisongelmista. Koska akateemisissa piireissä tunnetusti rakastetaan mahdollisimman hankalia käsitteitä, voin blogissa käydyn vilkkaan keskustelun tiivistämiseksi luoda yhden lisää, ja aivan ilmaiseksi: pitkäjänteinen osaamispääomastrategia. Hyvää käyttistä!

Mutta palataan vielä hetkeksi ajassa taaksepäin. Nähdessäni urapolkutekstini valmiina ruudulla mietin, onko se liian katkera. Avasinko juuri oven kehitykselle, jossa minusta tulee kaikkeen väsynyt ja kyynistynyt kotona kyyhöttäjä, joka löydetään kuukausia kuolemansa jälkeen muumioituneena keinutuoliinsa?

Pah.

Mitä tästä ”negatiiviseksi” aluksi tulkitsemastani kirjoituksesta on kahdeksassa päivässä seurannut? Aivan käsittämätön määrä näyttöjä, jakoja, tykkäyksiä, kommentteja, laadukasta keskustelua, kannustavaa palautetta, kiitoksia uskalluksesta, kiitoksia vertaistukimahdollisuuksien avaamisesta, rohkaisua, tukea, uusia kontakteja, oppimisen hetkiä, värikkäitä elämäntarinoita ja jopa yksi haastattelupyyntö. Viestien ääressä olen nauranut, myötäitkenyt, innostunut, oivaltanut uutta ja nähnyt kokonaisuuden selkeämmin kuin ennen. Mitään näistä erittäin myönteisinä pidettävistä asioista ei olisi tapahtunut, jos olisin blogannut tutkimuksen tekemisen ja uuden tiedon löytämisen polun ihanasta auvoisuudesta otsikolla ”Ei päämäärä ole tärkeintä, vaan matka”.

Kerran vielä toistoa: tunteetkin ovat kokonaisuus. Positiivinen ja negatiivinen tarvitsevat toinen toisiaan.

Jaxuvoimaenergialauseeni kaikkiin tilanteisiin olkoon siis seuraava.

Kun sinulla on painavaa asiaa, uskalla sanoa se ääneen.

kommenttia
  1. Aitous ja rehellisyys tuntuukin olevan tämän hetken ”voimasanoja” tai ”trendejä”, sillä yhä useampi uskaltaa julkisesti esim. blogissaan kertoa juuri vaikeuksista, masennuksesta tai muusta elämän nurjapuolesta. Lukijat taas kiittelevät rohkeutta ja tarjoavat sitä virtuaalista vertaistukea. Auktoriteettien mureneminenhan on näkynyt muutenkin pitkään, jolloin yksityisten ihmisten asiantuntijuus (tai google-tietous) on monessa yhteydessä koettu arvostettavammaksi.

    Hmm.. oli tässä kommentissa jokin pointtikin, mutta se näköjään karkasi häkistään. 😀

  2. mkosonen sanoo:

    No mutta johan tuossa oli se pointti, kiitos kommentista Anna 🙂

    Auktoriteettien mureneminen lienee kaksipiippuista: toisaalta saatetaan helposti johtaa ihmisiä harhaan (vrt. dieettisota ja netin itseoppineet ”ravitsemustieteilijät”), mutta toisaalta taas yksittäisten ihmisen tarinat pääsevät näkyvämmin ääneen – eivät ainoastaan viralliset koneistot.

    Kuten Pekka Sauri joskus totesi, johtajien ja hallinnon olisi jo aika ymmärtää, että keskustelua sosiaalisessa mediassa käydään joka tapauksessa. Eikä vain niistä kärpäsistä ravintola-annoksissa, vaan kaikesta mahdollisesta.

    Lounastauolla käsiini osui #muuten lehti, jossa mainittiin oheinen kirja: Happiness for people who can’t stand positive thinking. Jopas sattui! Voimalauseet ja esimerkiksi ”Olen rakastettava ihminen” -tyyppiset hokemat kuulemma toimivat, jos ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin. Vaikeuksissa olevat taas hyötyvät eniten siitä, että myöntävät negatiiviset tunteensa. Kuinkas muutenkaan 🙂

    http://www.amazon.com/The-Antidote-Happiness-Positive-Thinking/dp/0865478015

  3. Hieno kirjoitus taas kerran! Sain inspiraation vetäistä tuosta blogin vähän hirtehisemmällä otteella. http://www.zygomatica.com/2014/10/31/katkeruus-yhteison-voimavarana/

  4. Ise ainakin tarvitsen molemmat puolet, aina ja ikuisesti positiivinen ei tunnu aidolta, vastaavasti alati negatiivinen alkaa masentaa. Sopiva ripaus molempia = autenttinen ja kirpsakka, pitää mielenkiinnon yllä.
    Mitä tulee siihen viittaamaasi kirjoitukseen… no itsellä se ainakin avasi silmät sen verran tehokkaasti, että omaan vanhaan työhön palaaminen ei tunnukaan enää yhtään niin huonolta vaihtoehdolta. 😉

    Terv, Anja

  5. Ari Mäkinen sanoo:

    Osuin mielestäni todella ytimeen. Katson asiaa yritysten ja markkinoinnin näkökulmasta, jossa on pitkään ollut havaittavissa sama trendi. Esimerkkinä yritysten viestinnässään käyttämät samankaltaiset kuvapankkikuvat, tukevat persoonatonta muovista studiomielikuvaa. Tämä ei auta yritystä erottumaan muista. Kuinka asiakas voi kokea yrityksen humaaniksi ja luotettavaksi, kun se naamioituu muovin taakse? Lääkkeitä pohtiessa on pakko mennä aidompaan suuntaan, johon kuuluu epätäydellisyys eri muodoissaan.

    Olen monesti pohtinut, uskaltaisiko sitä itse avata joskus omassa arjessa tehdyn mokan ja kertoa se seikka seikalta yleisölle. Toki kertomus pitää päättyä oppimiseen tai tilanteen korjaamiseen, jotta voin korjata hyödyn kasvaneena arvostuksena.

    Uskon kuitenkin, että virheitä tekevä yritys ja ihmisen on lopulta luotettavampi kuin loppuunviilattu julkisivu, jossa ei ole särön säröä.

    Yksi LinkedIn:in inhottavimmista piirteistä on itsekehukilpailun aikaansaaminen, jossa jokainen haluaa olla oman alueensa guru. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa lukijalle ainoa keino on social proof todentaa henkilön ammattitaito. Social proofin taas saa parhaiten aikaan populistisella sisällöllä, jossa ammattitaidolla on pienempi rooli kun puhuttelevuudella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s