Matkapuhelimista tuli 1990-luvun lopulla eräs suosituimmista uususkonnoista. Vielä Nokian raunioillakin suomalaiset ovat erityisen mieltyneitä erilaisiin laitteisiin ja niiden käyttämisestä keskusteluun: kännykät, tabletit, sykemittarit, älykellot. Valmistajat varmistavat omalla toiminnallaan, että laiteuskovaisen maailmassa on alituiseen jotain uutta ihmeteltävää.
Näin koulujen alkaessa yksi rituaali liittyy laitteiden hankkimiseen ja käyttämiseen oppitunnilla. Juupas vs. eipäs -keskustelua on käyty kauan aikaa. Jyväskylässä lapset saavat tuoda kouluun oman mobiililaitteen. Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen mukaan tablettien käyttö vahvisti savonlinnalaiskoululaisten ongelmanratkaisutaitoja ja yksilöllistä oppimista. Aiheeseen tartuttiin mediassa innokkaasti, vaikka tuloksen tutkimuseettinen todenperäisyys on vahvasti kyseenalainen.
Toinen suosittu debatin aihe on lasten ylivertaiset digitaidot. Markkinointi & Mainonta uutisoi, kuinka 6-vuotias hallitsee teknologian paremmin kuin 45-vuotias.
Jo ingressi aiheuttaa lievää hämmennystä:
2000-luvulla syntyneiden viestintätaidot ovat kehittyneet eri tasolle kuin vanhemmilla sukupolvilla, sillä he ovat pienestä pitäen eläneet netin ja älypuhelinten kanssa.
Viestintätaidot? Puhutaanko siis viestinnästä vai teknologiasta – ovatko ne sama asia? Olen kuvitellut viestinnän olevan laaja kokonaisuus, johon kuuluu hyvä käytös, etiketin kunnioittaminen, tietoisuus tilanteesta ja viestinnän osapuolista, yhteinen kieli, asiasisältö, viestintävälineiden hallinta, kyky valita tarkoitukseen sopiva kanava. Hieman liian suuri vastuu 6-vuotiaalle. Kaikki kunnia lapsille ja heidän ennakkoluulottomuudelleen oppijoina, mutta viestinnän osaamista ei voi typistää pelkästään kommunikaatioon tarkoitettujen laitteiden hiplaamiseksi.
Digitaalista älykkyysosamäärää arvioitiin Ofcomin tekemällä selvityksellä. Se kysyy How tech savvy are you? Kysymyksillä kartoitettiin käyttökokemuksia muun muassa 4G-verkosta, nopeasta laajakaistasta, appseista, TV-sarjojen katselusta sekä kuvien ja videoiden lataamisesta. Tällaiset ”tutkimukset” voivat sopia Facebookin testiosioon Oletko kissa-, koira- vai laamaihminen -itsearvioinnin jatkoksi, mutta koko väestöön yleistettynä ne ovat kyseenalaisia.
Miksi näin?
Jos halutaan tietää, mikä on teknologisen osaamisemme todellinen taso – ja nyt puhutaan nimenomaan teknologiasta, ei sillä tapahtuvasta viestinnästä – meidän olisi jo aika päästä eroon laitekäytön mittaamisesta. Keskitymme täysin epäolennaiseen. Ei Suomea pelasteta tai tulevaisuutta luoda sillä, että osaamme hipelöidä mobiililaitteita ja katsoa YouTubesta videoita.
Helppo ensiapu on siirtyä käytön mittaamisesta siihen, millaisia palveluja teknologiaa hyödyntämällä on saatu aikaan. Jos taas arvioidaan nuorten valmiuksia toimia työelämässä, on myös työvälinevalmiudet huomioitava, alkaen vaikkapa siitä inhotylsästä Excelistä.
Teknologiaosaaminen on toki tietoisuutta nykyhetken tilanteesta, mutta myös luovaa hulluutta ja kykyä nähdä uusia mahdollisuuksia. Näin ihmistieteilijän silmin parhaat osaajat ovat heitä, jotka tuntevat erilaiset järjestelmät, arkkitehtuurit, kielet, rajapinnat ja käytettävyyden periaatteet – ja kykenevät yhteistyössä yhdistelemään osaamistaan ainutlaatuiseen muotoon. (Näin on viestintäosaaminenkin jälleen saatettu osaksi kokonaisuutta.)
Laiteuskonto saattaa kuitenkin kadottaa valta-asemansa. Kriittisiä toisinajattelijoita on jo paljon liikkeellä: itse laite on vain työväline, ei sen kummempaa. Jere Majava huomauttaa, ettei tabletti tai muukaan laite ole opetuksen viisastenkivi. Ilkka Olander muistuttaa, että uuden oppiminen tapahtuu verkostoissa. Harto Pönkä kirjoittaa osuvasti vallitsevista tietotekniikka-asenteista ja käytöstä:
Tärkeintä on taito oppia uutta. Kuitenkin näemme tulevaisuuteen ainakin sen verran, että sosiaalisissa verkostoissa toimiminen, netissä tapahtuva työskentely ja yhteistyötaidot ovat yhä tärkeämpiä taitoja – kriittistä ajattelua unohtamatta, jota tarvitaan aina ja kaikessa.
Opettajakonkari Maarit Korhosen mukaan kouluissa tulisi opettaa tietotekniikan ohella luovuutta, innovatiivisuutta ja kriittistä ajattelua. Jatkaisin listaa vielä yhteistyötaidoilla ja viestintäosaamisella.
Tulevaisuuden aikuiset eivät linnoittaudu laitteidensa ääreen kuluttamaan passiivisena muiden tuottamaa sisältöä. He luovat sen itse – yhdessä tekemällä.
Tohtorille töitä 