Ankea, ankeampi, asiantuntijapuheenvuoro?

Posted: 04/08/2014 in asiantuntijuus, huumori, koulutus, opetus, oppiminen, osaaminen, tiede, työ, viestintä

Osuvat blogipostaukset saavat usein tarttumaan omaankin näppäimistöön. Niin myös tänään. Markus Neuvonen kirjoitti taannoin Puhujakoulu -blogissa siitä, kuinka asiantuntijoiden kannattaisi ottaa oppia stand-up -koomikoilta – ennen kaikkea huomioimalla yleisönsä. Juttu kannattaa lukea huolella!

 

P1070133

Tehokasta tiedeviestintää (ISPIM 2013)

Mitä nyt taas, lisää esiintymisvinkkejä?! Kokeneille asiantuntijoille? Kyllä vain. Vaikka viestintätaitojen tärkeydestä kirjoitettaisiin hyllymetreittäin ja toisen ihmisen huomioimisesta paasattaisiin tuomiopäivään asti, työsarkaa riittää. Jos asia olisi jo sisäistetty, meillä ei olisi nurkkaan piiloutuvia puhujia, menomatkalla hätäisesti copypastettuja esitysmateriaaleja, täyteen ahdettuja ppt-settejä ja nukahtelevaa yleisöä. Eikä haaste koske vain tiedeväkeä tai muita puhujanpöntöissä piipahtelevia asiantuntijoita, vaan kaikkea työelämää: viestintäosaaminen on lukuisia eri ammattialoja yhdistävä metataito. Tarvitsemme uskottavaa ja vakuuttavaa viestintää joka hetki.

Yliopisto- ja tutkimusväen kohdalla lisähaastetta tuo se, että tämä asiantuntijaryhmä myös vastaa tulevaisuuden asiantuntijoiden kouluttamisesta. Voiko sellaista opettaa, mitä ei itse vielä osaa? Liian usein erilaisten seminaarien ja tiedekonferenssien sisältö on juuri tätä:

Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta.

 

Huomio tieteen ”pakkorituaaleista” on myös erinomaisen kohdallaan. Mihin tarvitsemme luokattomia esitelmiä? Kaikki merkityksellinen toiminta tapahtuu vasta päivällisen aikana tai sen jälkeen. Olen osallistunut vain viiteentoista tiedekonferenssiin, mutta allekirjoitan havainnon täysin. Huonosti valmistellut esitykset, yleisökontaktin laiminlyöminen ja yhteisen kielen puuttuminen yleensä aikaansaa pakenemisen konferenssipaikalta jo ensimmäisen session jälkeen.

 

Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.

 

Perimmäisenä syynä ongelmaan lienee viestinnän aliarvioiminen. Koulutettua asiantuntijaa ei kouluteta pitämään esiintymistä yhtä tärkeänä taitona kuin omaa kapeampaa erikoisosaamista. Latelemme metodologisia liturgioita, vaikka pitäisi kertoa, miksi jotain tehtiin ja mitä arvoa sillä on juuri tälle yleisölle. Vaikka viestintä levittäytyy kaikkialle, osa korkeakoulutetuista saattaa jopa ajatella kuten eräs 2010-luvun(!) opiskelijamme kurssilla: viestintä on jotain, jonka sihteeri hoitaa.

En kirjoita näitä huomioita stand-up- tasoisena viestinnän ammattilaisena – päinvastoin. Esiintymistaidoiltani olen korkeintaan keskitasoa, mutta uteliaana oppijana eturintamassa. Verkkomaailman yhteisöjen tutkimus ja opetuskokemukset ovat hiljalleen imaisseet mukaan viestinnän maailmaan: siihen ei yksinkertaisesti voi kyllästyä! On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka rohkeus kasvaa tehdessä ja ruokahalu syödessä. Opiskeluvuosien esiintymispelkoisesta ujostelijasta on tullut pala kerrallaan rentoutuneempi puhuja, joka innostuu jo etukäteen mahdollisuudesta kertoa jotain muille, saada palautetta ja herättää keskustelua. Ja uskaltaa jopa käyttää sitä tärkeimmäksi tiedettyä apukeinoa, huumoria.

 

Katleenan Ei oo totta -vinkkipankki esiintymiseen käy iltalukemiseksi kenelle tahansa tietotyötä tekevälle. Markus Neuvosen neuvot asiantuntijapuhujalle voisi tiivistää seuraavasti:

  1. Arvosta itse esiintymistilannetta.
  2. Muista, että koko olemuksesi viestii, ei vain sanat.
  3. Puhu yleisölle, älä itsellesi.
  4. Mieti, kuinka saat yleisön ymmärtämään pääasian.

 

Tiedeviestintää työssään tarvitseville suosittelen Helsingin yliopiston väen ylläpitämää Tiedeviestintä – opas tutkijalle. Näillä pääsee alkuun, eikä loppua onneksi näy. Viestinnässä vain uuden oppiminen on pysyvää!

kommenttia
  1. Mielenkiintoinen teksti, joskin yhden asian nostaisin esille: Hyvä esitys ei välttämättä aina tarvitse kamalasti huumoriakaan. Huumori on taitolaji, jota ei kannata väkisin mukaan änkeä. Silloin se vaikuttaa, no… Väkisin mukaan ängetyltä. Lisäksi huumorin kanssa tulee olla tarkkana, ettei haluamasi ykkösviesti jää huumorin varjoon.
    Itselleni on näin saattanut joskus käydäkin 🙂

    Esitettävään aiheeseen pitää kaivaa jostain se intohimo, sillä se näkyy ja kuuluu.

  2. mkosonen sanoo:

    Kiitos kommentista Kalle! Eipä ihme, että vinkkilistalla ylimpänä on oma arvostus itse esiintymistilannetta kohtaan: jokainen läsnäolija huomaa millisekunneissa, jos puhuja ei ole itsekään kiinnostunut asiastaan ja toivoo olevansa tuhannen kilometrin päässä.

    Huumori kiinnostaa tällä hetkellä monesta vinkkelistä, joten se voi olla hieman yliedustettuna teksteissäni: https://tohtorilletoita.wordpress.com/2014/03/04/ilo-ilmestyvi-ja-nauru-maittaa-nettiheimollekin/

    Esiintymistilanteissa avoimuus ja spontaanius lienee se pääasia, josta huumorikin tilaisuuden tullen kumpuaa 🙂

    • severihamari sanoo:

      Hei!

      Mielenkiintoinen kiteytys Markuksen pointeista, kiitos. Kirjoitan muuten tunteiden ja huumorin käyttämisen välttämättömyydestä ja toisaalta vaikeudesta (mm. tuosta Kallen mainitsemasta huumorin vetämisestä överiksi) uudemmassa Mestaripuhujan blogi-artikkelissa: http://wp.me/p4EAoz-2J

      -Severi Hämäri

      • mkosonen sanoo:

        Kiitos vinkistä Severi! Melkoisen hyvä kiteytys: ”Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.”

  3. Antti Lehikoinen sanoo:

    Niin totta.

    Istuin äskettäin konferenssin AV-vastaavana ~60 esitystä läpi. Mukaan mahtui yksi (1) erinomainen esitys, puolenkymmentä hyvää, ja loput toimivat lähinnä nukahtamislääkkeinä.

    Toisaalta, onhan tässä myös positiivinen puoli: ”ihan hyvä” esitys erottuu jo selvästi edukseen.

    Vinkeistä painottaisin ehkä eniten olemuksen merkitystä, se nimittäin menee useimmilta mönkään.

    • mkosonen sanoo:

      Kiitos casesta Antti, mainio aitiopaikka tehdä havaintoja 🙂 Silloin kun virallinen agenda ei muuta vaadi, on erittäin hyödyllinen harrastus arvioida puheenvuoron sisällön sijaan kokonaisuutta ja puhujan tapaa viestiä asiansa. Näitä tulee usein raapustettua paperin kulmaan.

      Alkuperäisen postauksen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut muutaman karisma- ja ujousaiheisen kirjan, joista heräsi yksi lisävinkki. Monet tuntuvat pelkäävän esiintymistä ja elävät siinä harhaluulossa, että onnistuakseen puhujana on oltava joko se stand-up -vitsiniekka tai yltiökarismaattinen laumanjohtaja, joka käännyttää kaikki puolelleen. Ei suinkaan! Vaatimattomuus, tavallisuus tai kenties ujoudesta viestivä jäyhä olemus eivät todellakaan estä puheenvuoroja olemasta loistavia. Juju on AINA siinä, onko ihminen sanojensa takana ja onko käsiteltävä asia hänelle merkityksellinen – se kun ei voi olla paistamatta kaikesta läpi. Tämän muistaminen helpottaisi kaikkien elämää.

      Viimeksi viime talvena sain todistaa tällaista ”jäyhän” tutkijan loistavaa puheenvuoroa. Mutta mitä tehdä niille 95 %:lle nukahtamislääke-esityksiä, jotka ovat olemassa vain siksi, että järjestäjät saivat ohjelmaansa kaivattua täytettä? On joko kehityttävä viestijänä tai osattava sanoa tarkoituksettomuudelle ei. Vähemmän puheenvuoroja puhumisen vuoksi, vähemmän palavereja pelkän palaveeraamisen takia, vähemmän julkaisuja pelkän julkaisemisen pakosta… 🙂

      • Antti Lehikoinen sanoo:

        Kyllä, intohimo tosiaan paistaa läpi esityksistäkin 🙂

        Ja pakkopullaesityksiin liittyen: valitsisin silti mieluummin viestijänä kehittymisen kuin turhista esityksistä kieltäytymisen. Tämä lähinnä kahdesta syystä.

        Ensinnäkin kehittyminen on kivaa, ja esiintymistaitojen perusteet loppujen lopuksi aika yksinkertaiset.

        Ja toiseksi, hyvin suurella todennäköisyydellä jokainen (akateemikko tai asiantuntija) joutuu ennemmin tai myöhemmin puhumaan jostakin aiheesta jossakin tilaisuudessa, joista kumpikaan ei kiinnosta pätkääkään – todennäköisesti useitakin kertoja. Parempi siis olla valmistautunut 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s