Nettipelolle ei kannata antaa pikkusormea

Posted: 02/04/2014 in luottamus, nettihäpeä, sosiaalinen media, suomalaisuus, tunteet, Twitter, työvälineet, viestintä

Vihapuhe on viime aikoina herättänyt keskustelua – jälleen kerran. Se on netin negatiivisten tunteiden jäävuoren huippu ja kovin terävä sellainen.

Mutta kuten jäävuorissa yleensä, suurin osa varsinaisesta tavarasta piileskelee pinnan alla.

Kuulin joskus väitettävän, että ihmisten kaikki nk. kielteiset tunteet ovat kahden perustunteen johdannaisia: vihan ja pelon. Kenties näin on myös verkon sosiaalisissa maailmoissa. Nettipelkoja on monenlaisia, mutta ainakin suomalaisten kohdalla merkittävin alalaji lienee nettihäpeä.

Erilaiset digitaalisuuden höyryllä kulkevat yhteistyöhankkeet, palveluprojektit ja brandiyhteisöviritelmät seilaavat avoimuuden, läpinäkyvyyden, luottamuksen, huumorin ja jaettujen merkitysten merellä vain tehdäkseen Titanicit.

Vastassa on armoton möhkäle passiivista vaikenemista. ”Ei mulla ole mitään sanottavaa, en kai mä nyt viiti tätä laittaa, ei tätä kukaan lue, ihan tyhmä juttu, en mä oikeastaan edes tiedä tästä tarpeeksi…

Meidän ”sosiaalinen” mediamme on täynnä hiljaisia seurailijoita, jotka eivät uskalla sanoa itsestään juuri mitään. Twitterissäkin huomattava osa suomalaisista käyttäjistä on jonkinlaisen UUU-luokituksen piirissä: Uudelleentwiittasin Ujosti Uutisen.

Valtava joukko nokkelia, osaavia ja taitavia tekijöitä tyytyy vain seurailemaan, tai pakenee instituutioiden selän taakse silloinkin, kun näennäisesti viestii omana itsenään. Käsi sydämelle, kuinka monia ihan oikeasti kiinnostaa, millaisen laatuleiman jokin organisaatio sai tai monenneksiko se sijoittui rankingissa? Firmanne julkaisi tällaisen jutun, hienoa, mutta mitä sinä itse siitä ajattelet?

Catherine Ridings kollegoineen osoitti jo 12 vuotta sitten, että nettiyhteisöjen jäsenten luottamusta rakentaa confiding personal information. Meidän on tiedettävä, keiden kanssa olemme tekemisissä, mitä he osaavat ja mitä mieltä ovat.

Kriitikot toteavat tässä kohtaa, että netissä on muutenkin niin paljon hälinää, ettei sitä tarvita yhtään lisää. Olen eri mieltä. Informaation seulontaan on olemassa hyviä työkaluja. Ne paikkaavat kasvaneen digivirran aiheuttamat ongelmat, mutta ihmisten välisen vuorovaikutuksen puuttumista ei korvaa mikään.

Jo 90-luvulla osoitettiin, että hajautuneiden tiimien tuloksellisuus kärsii etenkin liiallisesta tehtäväkeskeisyydestä. Keskustelun merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä sen kautta rakentuvat kaikki yhteisöllisen tiedon luomisen edellytykset luottamuksesta kollektiiviseen huumoriin. Ilman vapaamuotoista, avointa kanssakäymistä emme koskaan saavuta kollaboratiivisen online-työskentelyn tilaa, tuota salattua Eedenin puutarhaa, josta kaikki puhuvat mutta kukaan ei oikein tiedä missä se on.

Seurailijoitten eli lurkkaajien motiiveja on toki tutkittu tiiviimmissä nettiyhteisöissä, mutta selvitykset pitäisi päivittää verkostopalvelujen aikakaudelle, luopua käytettävyysolihuono -tyyppisistä meriselityksistä ja pohtia sen sijaan sitä, mitä ihmiset jakamisessa aidosti pelkäävät ja  häpeävät – vaikka sellaisen kysyminen onkin vaikeaa ja johtaa helposti vain joukkoon uusia meriselityksiä.

Olen kuullut jopa väitettävän, ettei siellä somessa viitsi jakaa mitään omaa, kun kaikki menee amerikkalaisten nettijättien ja tiedustelupalveluiden taskuun. Tietoturvariskit ovat päivänpolttavin meriselitys. Tässä on jotain hullunkurista: ensin rekisteröidytään jonkin palvelun käyttäjäksi, mutta sitten varotaan tekemästä sillä mitään. Sama kuin pestautuisi vapaaehtoisesti rallikuskin kartturiksi ja käskisi kuljettajan ajaa kahtakymppiä.

Uskallan väittää, että pelko ja häpeä ovat suurin tiedon jakamisen rajoittaja. Kaikki tekemisemme palaa aina takaisin inhimillisiin perustunteisiin ja -tarpeisiin, niin tämäkin.

Koska minulla ei ole tarjota nettihäpeän yleisyydestä laajempaa aineistoa, käytän omaa kokemusta esimerkkinä.

Noin 10 % tuottamastani verkkosisällöstä on ehdottoman hyvää ja perustuu loistavaan ideaan, 10 % on täyttä sontaa ja tulee yleensä mauttomana tai turhana poistetuksi hetkeä myöhemmin. Loppu 80 %  on tasoltaan keskivertoa, mutta käy silti läpi joitakin minuutteja tai tunteja kestävän perushävetysprosessin: Voikohan näin sanoa? Tulikohan taas sanottua liian suoraan? Mitenköhän tämäkin ymmärretään? Miksi aina unohdan, että sarkasmi netissä on vaarallista?

Jos näin tapahtuu 17 vuoden nettifoorumikokemuksella, voin vain kuvitella, millaisia häpeän tuntemuksia tällä vuosikymmenella Facebookiin tai Twitteriin tulleet kanssaihmiset käyvät läpi.

Mutta siinä tilanteessa on pyrittävä parantamaan luottamusta itseen ja muuttamaan omaa asennetta, ei lakattava tuottamasta sisältöä ja keskustelemasta muiden kanssa. Yhden parhaista nettikeskustelijan ohjeista on tahattomasti tuottanut PMMP Tytöt -hitissään:

Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä

On myös opittava sietämään kuolemanlaaksoja; sitä, että verkossa suhteiden rakentuminen vie aikaa. Nimesi, nimimerkkisi tai naamasi muistetaan vasta kun olet ollut riittävän usein esillä. Se, ettei kukaan reagoi twiittiisi tai foorumipostaukseesi, ei ole henkilökohtainen moka vaan verkon ominaisuus.

Hyvät hengenluojat ja aktiivisimmat aikaansaajat uskaltavat ottaa riskejä, kommentoida, kysyä ja jakaa sinnikkäästi, ja tarvittaessa tehdä kauankin aikaa töitä hiljaisella liekillä, kunnes jossain vaiheessa tapahtuu se kuuluisa ketsuppipulloefekti. Verkosto on kaiken aikaa olemassa taustalla ja rakentuu edelleen. Tähän sopisi varmaankin lainaus Eppu Normaalilta: Aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy.

Mutta nyt siirryn käymään läpi perushävetysprosessiani siitä, mitä tuli taas kirjoitettua. Jos olet avoin ja rohkea netinkäyttäjä, heitä kommentilla. Muussa tapauksessa voit ainakin uudelleentwiitata ujosti!

kommenttia
  1. Marko Suomi sanoo:

    Tunnistan! Tosin sieltä oman historian alkutaipaleelta, sittemmin olen heittäytynyt niin moneen mukaan etten osaa hävetä enää niin paljoa.

  2. Helena Tielinen sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Tunnustan kuuluvani vielä UUU -tyyppien joukkoon, mutta ehkä tilanne tästä pikku hiljaa muuttuu, kun pitää noi PMMP:n laulun sanat mielessä. 🙂

  3. mkosonen sanoo:

    Kiitos kommenteista Marko ja Helena! Kokemus on paras opettaja tässäkin, mutta osa rohkaistuu parissa viikossa, toiset vuosikymmenessä 🙂

    1-9-90 -sääntö on kaikille tuttu – hirveästi ei vain puhuta siitä, miksi niinkin suuri osa ihmisistä on passiivisia seuraajia. Puhumattakaan tuon jaottelun ulkopuolella olevista nk. nukkuvista jäsenistä. Yleensä sanotaan ettei tiedon jakamista koeta hyödyllisenä/tärkeänä, mutta mitenkä niitä hyötyjä saavuttaisi, ellei kokeile… Seurailullakin on toki arvonsa, esim. on havaittu että lukijat kiinnittyvät vahvemmin nettiyhteisöön kuin aktiiviset kirjoittajat.

    Organisaatiot taas hyötyisivät siitä, että muutosvastarintaan puututtaisiin myös tunnepuolella ja yhä useamman ujostelu muuttuisi tekemisen meiningiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s