Kreatkaa vähän respektii, tai mie romahan

Posted: 15/01/2014 in huumori, osaaminen, työ, ura, yhteisöt, yhteiskunta

Mitä yhteistä on Etlan tuoreella raportilla tietotekniikan vaikutuksista eri ammattialoihin  ja Oskari Onnisen kolumnilla Putous-sketsihahmon typeryydestä?

Molemmat halventavat surutta ammattiryhmiä, joiden tekemästä työstä niillä ei tiettävästi ole minkäänlaista käytännön kokemusta.

En ainakaan usko, että kovin moni journalisti tai culture geek on esiintynyt yli miljoonan katsojan edessä suorassa lähetyksessä ja laittanut kaikki näyttelijänlahjansa peliin luodakseen katsojia viihdyttävän hahmon. Mediakaravaani tietysti kulkee ja koirat haukkuu, trolleista puhumattakaan, mutta Bourdieun ajatteluun tutustuminen ei liene näyttelijöiden ydinosaamista ja Foucaultin sitaattien viljeleminen sketsiviihteessä edistäisi lähinnä #myötähäpeä -hashtagin esiintyvyyttä Twitterissä.

Etlan listausta lukiessa huomaa, ettei kukaan selvityksen tekijöistä ole työskennellyt päivääkään vaikkapa palkanlaskijana. Tarkka sanamuotohan kuului, että ”ammatti häviää tai sen sisältö muuttuu olennaisesti”. Jälkimmäinen on helppo uskoa, mutta siinä tapauksessa listalle on tunkua lääkäreitä ja opettajia myöten. Jos taas puhutaan kokonaan katoavista ammateista, on vaikea ymmärtää taloushallinnon ammattilaisten ja tilitoimistoväen rinnastamista pullotuskoneen hoitajaan.

Meillä on merkillinen pakkomielle nähdä rutiininomaisena sellainenkin työ, joka venyttää aivokapasiteettimme äärimmilleen. Kunhan siitä vain maksetaan tarpeeksi huonosti.

Katri Saarikivi kirjoittaa otsikolla ”Töissä pitää olla vaikeaa” ja kuvaa kognitiivisesti haastavaa työtä sellaiseksi, jossa ongelman ratkaisua ei tiedetä etukäteen, ratkaisua ei voi löytää yksin vaan yhdessä, ja ratkaisun löytyessä itse ongelma on jo saattanut muuttua. Juuri tätä on työ vaikkapa taloushallinnon palveluammateissa. Muutama kuukausi palkanlaskentayksikössä voisi olla automaatiouskovaisille silmät aukaiseva kokemus: Siperia opettaa.

Tietojärjestelmä laskee kyllä palkat sujuvasti niin kauan, kuin kyseessä on joukko samaa työehtosopimusta noudattavia ja samanlaisella sopimuksella työtä tekeviä miehiä, joilla on kiinteä kuukausipalkka. Mistään tuntityöstä, urakoista, keikoista, sairaslomista, äitiyslomista, muista poissaoloista tai useiden eri sopimusten samanaikaisuudesta ei ole tietoakaan. Ehkäpä tämä on totta jo 2030-luvun työyhteisöissä, joissa pyritään orwellilaiseen järjestelmällisyyteen?

Vitsi vitsi. Kaksi vaihtoehtoista selitystä laskennan alasajoon on toki tarjolla: 1) tulevaisuudessa ei makseta lainkaan palkkaa, vaan työn tekemiseen kulunut aika ja vaiva kompensoidaan muilla tavoin, 2) taloushallinnon ammattilaiset siirtyvät kaikki IT-alalle kehittämään järjestelmiä, joilla korvataan taloushallinnon ammattilaiset.

Jälkimmäisessä mallissa saattaisi tapahtua ihme: syntyy tietojärjestelmä, jolla käyttäjä pystyy oikeasti tekemään sitä, mitä on halunnutkin tehdä.

Vakavasti puhuen, palkanlaskenta on vain yksi esimerkki tietointensiivisestä palvelusta, joka nojaa erikoistuneeseen tietoon, ja johon liittyviä kysymyksiä asiakas itse – sen paremmin kuin mikään järjestelmäkään – ei pysty yksin hoitamaan. Avuksi tarvitaan ammattilainen, joka ensinnäkin ”tietää mitä on tiedettävä”, etsii mahdollisen puuttuvan tiedon, soveltaa, tulkitsee, auttaa, oikaisee ja korjaa. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on varsinainen asiakaskohtaaminen.

Mitä enemmän tarvitaan palvelua ja erikoistunutta tietoa, sitä suurempi merkitys on inhimillisellä työllä!

P1050289

Kolmaskin selitys on toki mahdollinen: korvataan kaikki vastaavanlaiset palvelut automaatiolla. Hyvinvointiasemalla palvelee lääkäripömpeli, yliopistossa professoripömpeli ja ohjausautomaatti, ja asianajotoimistossa lakimiespömpeli. Ai eikö? Koska nämä eivät satu olemaan naisvaltaisia, alipalkattuja ja aliarvostettuja aloja, eivät niiden tulevaisuusvisiotkaan ole yhteneviä taloushallinnon kanssa.

Syytä tähän voi vain arvailla. Itse veikkaan nk. muna-kana -ongelmaa: matala palkkataso johtaa aliarvostukseen yritysmaailmassa, tutkimuksessa ja mediassa. Aliarvostus yritysmaailman, tutkimuksen ja median taholta ylläpitää matalaa palkkatasoa. Samaan aikaan, tänäkin päivänä, kyseinen ammattikunta pyörittää suomalaisen talouden rattaita kädet taikinassa, kun taas minä istun tässä kirjoittamassa blogia.

Yritysmaailmassa ja korkeakouluissa puhutaan tietojohtamisesta, jossa kaiken hyvinvoinnin ja menestymisen edellytys on ihmisten osaamisen ja tietämyksen tunnistaminen, arvostaminen ja kehittäminen, ja ennen kaikkea osaamisen yhteenliittäminen uudella tavalla. Sitä voidaan kutsua vaikkapa innovatiivisuudeksi, uudistumiskyvyksi tai muutosvalmiudeksi.

Toiseksi, osaaminen on aina ihmisten käsissä. Harva on ainakaan meille kouluttajille ja tutkijoille tullut kyseenalaistamaan tätä väitettä. (En muista yhtäkään tapausta 10 vuoden ajalta.) Silti sen sisältö tahtoo unohtua heti, kun tarjolla on riittävästi teknologiaa, dataa, järjestelmiä, robotteja, automatisaatiota ja niiden lupauksia.

Ai niin, mikä se oma taustani olikaan? Yhteisötutkija täällä, hei. Yhteisöihin kuuluminen herättää ihmisissä turvallisuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia ja on siksi välttämätöntä hyvinvoinnillemme – varsinkin aikana, jolloin yhteenkuuluvuuden lisäksi juuri mikään muu ei ole pysyvää.

Yhteisöillä on myös varjopuolensa. Niille on tyypillistä, että omaa ryhmää suositaan sokaisevaan ammattiylpeyteen asti ja nurkkakuntaisuus johtaa kaiken ulkopuolisen halveksimiseen.

Mutta sitä en aina tahdo käsittää, kuinka vaikeaa meidän hyvinvoivien ja mukasivistyneiden suomalaisten on oppia ajattelemaan sekä-että: ”Tunne oma arvosi, anna arvo toisillekin.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s