Koulutuskolikon kaksi puolta

Posted: 29/10/2013 in koulutus, oppiminen, osaaminen, tutkimus, työelämä, yhteiskunta, ylikoulutus, yliopisto

Tuomas Enbusken perjantainen kolumni Koulutus tuhoaa meidät herätti hieman jälkijunassa muutaman ajatuksen.

En ole enää vuosiin uskonut muodollisen koulutuksen autuaaksitekevyyteen. Uuden oppimista toki kannatan viimeiseen asti. Mieluiten uskon siihen, että tulevaisuudessa koko kankea tutkinto-ohjautuva koulutusjärjestelmä siirtyy ajassa vuosisatoja taaksepäin: vanhaan ja hyväksi havaittuun oppipoikamalliin. Emme tosin välttämättä työskentele pajassa vieretysten, vaan etsimme omat mentorimme vaikka toiselta puolelta maailmaa.

Tärkeintä olisi, että kokemus, viisaus ja yhä niukemmaksi käyvä inhimillinen tieto välittyvät eteenpäin konkreettisen toiminnan kautta. Puhuvien päiden ja vanhentuneen informaation replikoinnin aika on auttamatta ohi. Hukkatyöhön meillä ei ole enää varaa.

Miksi tartuin tähän aiheeseen? Uskon olevani sopiva taho kommentoimaan ylikoulutusjärjestelmää, koska minulla on siitä runsaasti omakohtaista kokemusta opiskelijana, kouluttajana, ohjaajana ja tutkijana. Ulkopuolelle jääneiden arvioinnit perustuvat enimmäkseen kuulopuheisiin, mutuun ja ’happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista’ -syndroomaan. Vaikka he eivät yleensä ymmärrä työn sisältöä tai prosessia itsessään, monet johtopäätökset osuvat kohdilleen.

Ensinnäkin yhteiskuntamme suhtautuu edelleen aivan käsittämättömän kunnioittavasti siihen, että ihmisellä on akateeminen tutkinto. Paljon puhutaan siitä, että persoona ja osaaminen ratkaisevat, ja silti saatamme juuttua tuijottamaan papereiden puuttumista esimerkiksi rekrytointitilanteessa. Miksi? Tutkimuspiireissäkin on vuosien saatossa nähty jos jonkinlaista sankaria, joita komealta kalskahtava tohtorin titteli on houkuttanut joko glorian tai paremman palkan toivossa. Yleensä prosessi on jäänyt kesken, koska edes omaa nimeä ei ole välttämättä osattu kirjoittaa papereihin oikein. (En uskalla edes ajatella, millä keinoin he onnistuivat hankkimaan itselleen perustutkinnon.) Me, jotka olemme suoriutuneet putkesta paremmalla menestyksellä, yleensä teimme sen siksi, että olimme uteliaita ja halusimme tietää enemmän. Mutta ei oppimishalukkuus ole mikään palvonnan aihe itsessään.

Toiseksi, meillä on aivan liian paljon päivähoitopaikkoja korkeakouluissa. Tämä on yksi painava syy siihen, ettei akateeminen koulutus enää ole – saati että sen pitäisi olla – jotain erikoista ja ihmeellistä. Ammattitaito sen sijaan alkaa olla.

Yleisen halveksuvan ja vähättelevän ilmapiirin harhaanjohtamina nuoret eivät mieluusti hakeudu ammatilliseen koulutukseen silloinkaan, kun se olisi heille luontevin ja taatusti työllistävin vaihtoehto. Miksi oppijan oma persoonallisuus pitäisi vaihtaa pyrkyröintiin koulutushierarkiassa? Kirjoitin ylikouluttamisesta HS:n mielipidesivulle vuonna 2002, ja ikäväkseni joudun toteamaan, ettei tilanne ole juurikaan muuttunut parempaan suuntaan.

Koulutuksen painopistettä on kiireesti ohjattava sinne, missä tekijöitä tarvitaan, eikä ryhdyttävä kasvattamaan lisää kauppatieteiden maistereita! Emme tarvitse kolmeatoista asiantuntijaa, tutkijaa tai johtajaa katsomaan vierestä, kun yksi käyttää lapiota.

Tästä olimme siis Enbusken kanssa yhtä mieltä. Erojakin löytyy: kolumnista paistaa läpi arkipuheelle tyypillinen epävarmuus siitä, mitä ”teoreettisuus” on. Kielteisessä mielessä se tarkoittanee todellisuudesta vieraantumista. Mutta Enbuske unohtaa samalla, että myös ne kovasti kaivatut yritykset tarvitsevat elääkseen varmuutta ja toistettavuutta.

Sattumanvaraisuus ja kaaos voivat olla hyödyllisiä pieninä annoksina, mutta pelkästään niiden varaan ei voida rakentaa. Siksi tieteelliset teoriat ovat inhimillisen toimintamme peruskivi.

Puhuttiinpa sitten luonnonlaeista, tekniikasta tai ihmisten käyttäytymisestä, hyvä teoria rakentaa pohjan toiminnan ennustettavuudelle. Kurt Lewin totesikin aikanaan: There’s nothing so practical as a good theory. Yliopistot ovat luontevia paikkoja rakentaa uutta, yleistettävissä olevaa tietoa.

Nyt Enbusken tekstistä saa sen käsityksen, että akateeminen koulutus on automaattisesti uudistusmielen ja yrittäjähengen tuhoavaa. Suomi on vieläkin pullollaan ihmisiä, jotka sanovat lähteneensä yliopistomaailmasta ”oikeisiin töihin”. Olisiko lopultakin aika heittää tämä sanapari romukoppaan, tunnustaa realiteetit ja nähdä myös tutkijoiden uutta luova puoli?

Toiseksi esimerkiksi korkeakoulutettujen aikaansaannoksista käyköön viimeviikkoinen uutinen entisestä luokkakaveristani, jonka start-up on ottanut jenkkilässä hyvin ilmaa siipiensä alle. Yleisesti suunta on pikemminkin yrittäjyysmyönteiseen ajatteluun kuin siitä pois, koska yhä harvemman palkollisen toimenkuva vastaa kliseistä ajatusmallia turvatusta suojatyöpaikasta.

Entä mitähän Enbuske oikeastaan ajattelee yhdistelmästä, jossa ihminen korkeakoulutetaan veronmaksajien suotuisalla avustuksella hahmottamaan ilmiöitä, jotka ovat vasta tuloillaan laajempaan tietoisuuteen? Teoreettisuus kun ei kaikissa asiayhteyksissä ole jotain vanhentunutta ja hämähäkinseittien verhoamaa, vaan ponnistelua ymmärtää jotain, josta ei vielä tiedetä tarpeeksi.

Itselläni on ollut etuoikeus tutkia uusia tapoja organisoida, verkon joukkovoimaa, intressiohjautuvia yhteisöjä, ajasta ja paikasta riippumatonta yhteistyötä ja uusia yhteisöllisen työkulttuurin muotoja.

Kukaan ei ole toistaiseksi tullut sanomaan, että onpa turhaa touhua.

Olemme nähneet vasta pintaraapaisuja nettiheimojen ja jakamistalouden potentiaalista. Esimerkkejä on lukemattomia: avoimen lähdekoodin yhteisöt, markkinapaikat ja huutokaupat, joukkorahoitetut hankkeet, aikapankit, ruokapiirit, kimppakyytisivustot. Ne voivat itsessään tuntua pieniltä jutuilta, mutta tutkijoiden tehtävä on rakentaa kokonaiskuva käynnissä olevasta muutoksesta – ja jakaa tietoa eteenpäin poliittisille päättäjille ja yritysjohtajille.

Mikä mieltäylentävintä, nämä ilmiöt haastavat perinteisen(!) yrityskeskeisen mallin, jossa hyvätkin ajatukset pahimmillaan tukahtuvat kankeaan osastoajatteluun ja osastojen väliseen hedelmättömään kilpailuun.

Tulevaisuudessa työtä tehdään itseorganisoituvissa verkostoissa, joissa tulos perustuu tekemiseen, ei ylempien määrittämiin linjauksiin ja käskemiseen. Pitäisiköhän minun oikeastaan ryhtyä huutelemaan yritysmantraan juuttuneille ja sitä rahoittaville, että te olette so last season?

Ehkä jopa kansantaloustieteilijöiden olemassaololle on löydettävissä perustelu: vähintäänkin heidän luulisi osaavan kertoa, paljonko on yhteiskunnan kannalta optimaalinen kansantalous- tai muiden tieteilijöiden määrä. Tunnetusti se ei ole nolla, mutta ei myöskään ääretön, kuten tämä maatiaistaustainen yhteiskuntamme usein herrainpalvonnassaan tuppaa ajattelemaan.

Uskon, että tarvitsemme nyt ja tulevaisuudessa ainakin sen pienen ydinjoukon analyyttiseen ajatteluun kykeneviä. Yksisilmäiset hokemat ja hurmokselliset bisneslahkot voivat toki avata keskustelua tai ohjata sitä haluttuun suuntaan. Maailman pelastamiseen nekään eivät silti pysty, varsinkaan yksin.

Siksi tutkimustiedolla ja -osaamisella on edelleen paikkansa. Kouluttamisesta, oppimisesta ja muutokseen valmentamisesta nyt puhumattakaan.

kommenttia
  1. karihanse sanoo:

    Kognitiivinen oppipoikamalli, johon viittaat postauksen alussa, on minusta lupaava tapa yhdistää teoria ja oppiminen. Hyvä artikkeli teemasta: Cognitive Apprenticeship, Technology, and the Contextualization of Learning Environments. A. Ghefaili, Journal of Educational Computing, Design & Online Learning, Vol. 4 (2003). Mielestäni Enbuske on harhateillä siksi, että teorian ja käytännön ero on peruja pikemminkin teollisen kulttuurin työnjaosta kuin teorioiden soveltumattomuudesta arjen tulkintoihin. Vaikkapa ilman suhteellisuusteoriaa minun kaltaiseni kartanlukutaidossa oppimaton eksyisi työmatkoilla tuon tuostakin.

    —————————————————————————-

  2. mkosonen sanoo:

    Kiitos Kari vinkistä! Kognitiivisesta oppipoikamallista vielä, meillä tehtiin viime keväänä gradu hiljaisen tiedon siirtämisestä mentoroinnissa: http://www.doria.fi/xmlui/handle/10024/90090

    Monet ajatusmallimme (ja stereotypiat) lienevät perua aikakaudelta, jota emme enää elä – lähtien vaikka siitä, mikä on arvoa luovaa työtä ja kuinka sitä tulisi tehdä:)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s