Suoritusyhteiskunta ja keskinkertaisuus, pirullinen parivaljakko

Posted: 26/08/2013 in sosiaalinen media, yhteiskunta

Eilisen HS Työelämä – artikkelin mukaan sosiaalinen media voi tuoda töitä (onkohan olemassa jotain mediaa, josta ei ole ollut kenellekään apua työnhaussa?) erityisesti niillä aloilla ja niille ihmisille, joille itsensä brandaaminen on luontevaa.

Aihe on ollut pitkään tapetilla. Meillekin tarjottiin vastikään yhteistyöprojektia sosiaalisen median hyödyntämisestä rekrytoinnissa, mutta itse taidan ei-niin-HR -tietäjänä jättää nämä tutkimukset muille ja keskittyä nykyisiin tehtäviini ainakin alkavan lukuvuoden ajan.

Kuten Hesarin jutussakin mainitaan, syrjäänvetäytyvämpiä ja hiljaisempia ihmisiä minäbrändäys lähinnä ahdistaa. Lähitulevaisuudessa nähdään yhä enemmän nettisisältöä, jossa maanis-hyperaktiiviset nuoret ja nuorenmieliset asiantuntijat kertovat itsestään ja harrastuksistaan, listaavat suorittamansa tutkinnot, kurssit, työpaikat, maat, joissa ovat matkustaneet, ja videoblogeissa kertovat kuinka kävivät synnyttämässä kolmoset samalla kuin ryhtyivät treenaamaan laskuvarjohyppyä. Heidän täytyy olla samaan aikaan kielivelhoja, johtamisasiantuntijoita, matemaatikkoja, analyytikkoja ja pokerineroja. En tiedä mistä tälle kaikelle sisällölle löytyy vastaanottajia, mutta kenties pula suomalaisesta koulutetusta työvoimasta on joskus tulevaisuudessa totta.

all in

Tässä kohtaa kehitys on hieman nurinkurista: kirjoitin aiemmin, kuinka nuori sukupolvi ei haali kaikkea itselle, ja Jaana Pelkonen aiheellisesti muistutti Uuden Suomen blogikirjoituksessaan, että nuorten humalajuominen on vähentynyt tasaisesti. Hyviä uutisia! Mutta sukupolvikapina ei ole ulottunut kilpailuyhteiskuntaan, joka yleensä koettelee kaikkein ankarimmalla kädellä niitä, jotka ovat vasta löytämässä oman paikkansa. Yhteiskuntamme rakentuu abstraktille informaatiopiperrykselle, brandi- ja viihdekeskeisyydelle sekä ulkonäön ja nuoruuden palvonnalle; tähän suohon on helppo upota.

Jos joku kolumnisti aloittaisi tekstinsä puhumalla median ja rahan vallasta, lukijan olisi helppo hymähtää ’jaahas, taas yksi tärkeilevä salaliittoteoreetikko’. Se olisi ainakin itselläni ensimmäinen ajatus. Mutta entä jos asiaa uskaltautuu hetkeksi aikaa miettimään, vaikka se vaatisi sitä pysähtymistä ennen seuraavaa kuntosali- ja maratontreeniä?

Ikään kuin olisi yhteisesti sovittu, että kaikkien kuuluu katsella muiden tekemää sisältöä, elokuvia, maalauksia, kuunnella muiden tekemää musiikkia ja mielellään aina sitä samaa, lukea muiden kirjoittamia kirjoja ja matkustaa sinne, missä muut ovat jo käyneet. Teeskentelemme ylpeyttä muistaessamme uutuuselokuvan miehityksen, mutta emme osaa pyytää itse ruokaamme, paitsi jos kyseessä on pakasteallas.

Helppoa tusinaviihdettä ja todellisuuspakoista kulutuskulttuuria on vuosien saatossa kritisoinut muun muassa Lappeenrannan oma filosofi Jouni Hynynen, jonka kohdalla valtamedia onnistuu aina kääntämään huomion johonkin muuhun kuin siihen, mitä miehellä on oikeasti sanottavaa. Luovat tekijät todennäköisesti tietävät mistä puhuvat, joten ainakin tässä asiassa heitä kannattaisi kuunnella. Ilman omilla aivoilla ajattelua meillä ei ole kuin yksi tie, Studio Julmahuvin sanoin tie ’mitättömyydestä  keskinkertaisuuteen’. Eikä sitä aukkoa paikata maisteritutkinnolla, videoblogilla ja Twitterillä.

Jossain vaiheessa olemme etääntyneet pirun kauas paitsi tavallisesta olemisesta, myös omasta luovasta tekemisestä. Enkä todellakaan tarkoita nyt sitä maksullista sisäisten voimavarojen vapauttamisen retriittiä tai akvarellikurssia, vaan vähemmän, vähemmän ja vähemmän ulkoa ohjattua suoritusten haalimista.

Nykyään yhä harvempi tekee asioita itse: soittaa, kirjoittaa, tekee teatteria, maalaa, metsästää, kalastaa, rakentaa. Liikkuminen ja urheilu sentään on ’in’, mutta ulos on suotavaa lähteä vain jos muistuttaa letkuihin joutunutta kyborgia mittareineen, laitteineen, johtoineen ja antureineen. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos liikuntasuoritus ei siirtyisikään puhelimesta suoraan Facebookiin ja keskinopeutta ei voisi mitata? Korvat taas on ehdottomasti vuorattava jonkun toisen tekemällä musiikilla, sillä muutenhan saattaisi vaikka vahingossa kuulla linnunlaulua ja rauhoittua.

Mikä siis voisi olla paras keino erottua ja samaan aikaan elää tyytyväistä elämää? Vastaus on helppo, toteutus vain on vaikea: olla oma itsensä, ja pitää kiinni siitä mikä on inhimillisen tekemisen ydintä.

Ei, en ole pro downshifting. Minun juttuni taitaa olla enemmäkin downshitting – tässäkään vuodatuksessa ei ollut alkua, loppua eikä keskikohtaa. Piste.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s