Ajattelen, siis en kommentoi

Posted: 01/08/2012 in sosiaalinen media, yhteiskunta

Vanhastaan suomalaiset ovat tehneet nk. hidasta itsemurhaa juomalla runsaasti alkoholia, tupakoimalla, jumittumalla paikalleen tai syömällä suunnilleen mitä tahansa luolamiesravinnon ja hiilihydraattien väliltä, kuitenkin joka tapauksessa väärin. Nettiaikakausi avasi meille kokonaan uuden vaihtoehdon asteittaiseen tuhoutumiseen. Tämä takapiru on nimeltään kommentointimahdollisuus.

En ole aivan varma, kummat ovat pahemmassa vaarassa, kommenttien kirjoittajat vai niiden lukijat. Itse lukeudun jälkimmäisiin, koska keksin nokkelaa sanottavaa suunnilleen kaksi kertaa vuodessa. Se vastaa kutakuinkin aktiivisuuttani uutis- tai yhteisöllisesti tuotetun sisällön kommentoinnissa.

Tuskinpa kukaan verkkomediaa tai sosiaalisen median palveluja (tässä tapauksessa erityisesti YouTubea) säännöllisesti käyttävä on voinut välttyä kohtalokkaalta virheeltä: skrollaamasta sivuilla hieman liian alas, suorastaan vesirajan alapuolelle. Varsinaisen sisällön jälkeen alkaa niin kutsuttu törky. Suositun laulajattaren musiikkivideon kommenteissa vilisee seksuaalisväritteisiä ehdotuksia, sukupuolitautien nimiä, rasistisia viittauksia, halventavia arvioita esimerkiksi ulkonäöstä sekä tietenkin se pakollinen lääkkeensä ottamatta jättäneiden olölöololLOLOloloooo -osasto. Moderointilinjastaan polleiden sanomalehtien keskusteluissa sisältö on suunnilleen sama, mutta viimeksi mainittuja ei sentään julkaista. Ensin mainitut menevät heittämällä läpi, kunhan ilmaisee sanottavansa vähemmän suoraan eikä vahingossa kiroile. Enkä puhu nyt pelkästään iltapäivälehdistä.

Kotiäitien, -isien ja poliisien rinnalla maailman lehmänhermoisimpien ihmisten tittelistä kisaa uusi ryhmä työtätekevää väkeä: ammattimoderaattorit. Rutiini ja kokemus ovat toki iso apu, mutta silti ihmettelen, millainen määrä kärsivällisyyttä tarvitaan jatkuvasti samanlaisena toistuvan ”sisällön” lukemiseen ja seulomiseen verkkolehtien palstoille. Minulla on korvat punaisena jo siitä, että olen omissa nettiyhteisö- ja sosiaalisen median tutkimuspapereissani arvioinut kommentoinnin yhdeksi merkittäväksi tavaksi tuottaa yritykselle arvoa. Ehkä kyseisen arvon luonnetta olisi ollut myös syytä tutkia? Toki mediayritys saa kommenttien määrästä ja sisällöstä suuntaviivoja siihen, mikä lukijoita kiinnostaa, mutta samaan tulokseen luultavasti päästäisiin perinteisellä klikkauksien laskemisella.

Huomaan jälleen romantisoivani varhaisen nettisukupolven aikakautta, mutta kaipaan tiiviitä yhteisöjä, joissa käydään aitoa keskustelua. Ne elävät ja hengittävät verkon syövereissä tälläkin hetkellä, mutta valitettavan iso osa ihmisistä ei koskaan löydä perille.

Sen sijaan he tyytyvät kuluttamaan muiden tuottamaa ”sisältöä” ja oksentelemaan omia mielipiteitään julkiseen virtuaalipuistoon. Välillä kommentointi muistuttaa jonkinlaista 24/7/365 nakkikioskijonoa, jossa mätkitään kaikkia ympärillä olevia turpaan tietämättä, kuka siinä vieressä seisoo ja mitä hän oikein sanoi.

Kellä toimiva nettiyhteisö on, se onnen kätkeköön. Jo huomenna tilanne voi olla toinen. Minun 15 vuoden nettitaipaleelleni on mahtunut vain kolme mieleenpainuvaa yhteisöjäsenyyttä. Yksi lakkasi olemasta, kun kyseinen sivusto sulautettiin toisen palveluntarjoajan yhteisöön. Toinen hiipui pois, kun aikaa ja kiinnostusta itse peliin ei enää riittänyt. Kolmas on nurin tietomurron vuoksi. Ehkäpä minulla siksi on ollut liikaa energiaa hukattavaksi verkkolehtiin.

Uutissisällön jakelussa ei liene sinänsä mitään arveluttavaa, kunhan vain vastaanottajalla on riittävästi ikää ja medialukutaitoa. Mutta se mystinen häntä siinä jäljempänä, mistä tämä kaikki hälinä?

Verkkotekstin tyyli, rytmi ja sanavalinnat paljastavat enemmän kuin moni uskoisikaan. Kuten enkeli-Elisan tapaus osoitti, nettivalhe voi toimia kertalaakina, mutta vedätyksen jatkaminen on riskialtista. Aivan samalla tavoin monet anonyymit keskustelijat voi tunnistaa, jos heidän mielipiteitään jaksaa lukea viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tässäkin pieni osa lukijoista tuottaa suurimman osan ”sisällöstä”, ja tästä ryhmästä osa kehittyy provosoinnin ammattilaisiksi, etten sanoisi suorastaan ammattifleimaajiksi. Toinen erittäin aktiivinen kommentoijaryhmä on 2000-luvun puolivälissä laajakaistan hankkinut mielensäpahoittajien heimo, joka ennen peräänkuulutti paperisen sanomalehden palstalla hallitusta ja päättäjiä huomaamaan kukkakaalin hinnannousun ja turhautui, kun Suomeen tuotiin maailmalta ties mitä tänne kuulumatonta hapatusta ja väärän värisiä ihmisiä.

On vaikea rakentaa yhteyttä anonyymin verkossa huutelun ja suomalaisen hyvinvoinnin välillä – niin räikeästi näiden kirjoittajien paha olo paistaa läpi. Jokaisella ihmisellä on nähdäkseni vastuu omasta onnellisuudestaan. Oli kyseessä sitten masennus tai persoonallisuushäiriö, ongelmiin saa apua.

Ensin vain olisi huomattava, että jotain on pahasti vialla.

kommenttia
  1. […] Hamilon mukaan näitä tutkimuksia on toistaiseksi vähän. Kuitenkin niiden perusteella on saatu selville, että rasismi on pikemminkin vähentymään kuin lisääntymään päin. Kuten niin usein ennenkin, tutkimus vahvistaa intuitiota: yhä useampi suomalainen on siirtynyt takavuosien perähörkköläläisyydestä astetta urbaanimpaan maailmaan, jossa erilaisuus on luonnollinen osa yhteisöä eikä siitä tarvitse tehdä erikseen numeroa. Ääriainekset ovat asia erikseen. Toki nettikeskusteluja lukiessaan saattaisi äkkiseltään tulla siihen tulokseen, että rasismi levittäytyy kaikkialle kuin syöpä, mutta ehkä juuri siksi niitä ei kannatakaan lukea. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s